NUTS Karhunkierros – why I run?

Miksi juoksen? Kysymys, jonka usein kuulen ja jota välillä olen itsekin miettinyt vaikean talven ja kevään aikana. Viikonlopun aikana sain tähän jälleen tyhjentävän vastauksen Karhunkierroksella. Syy, miksi juoksen, on nämä tapahtumat. Niiden tunnelma ja hienot kisamaastot. Nämä ihmiset, polkujuoksuperhe. Jotain sellaista, jonka takia ajaa mielellään kolmen päivän aikana kaksi kertaa yli 800 km siirtymän.

Viimeisen kuuden viikon aikana ehdin moneen kertaan miettiä, kuinka jalan kanssa käy ja jääkö Karhunkierros väliin. Samba-valmentaja Harrin sanoin ”skenen kuuluisimman pohkeen” kunto kiinnosti muitakin. Alkuviikosta työmatkalenkillä sen tilannetta kyseltiin bussipysäkiltäkin ohi juostessani. Lopulta kaikki sujui hyvin ja ehdin saada muutaman lenkin alle ja juoksutuntuma oli sellainen, että sillä pystyi könyämään 53 km:n reitin läpi.

Tulimme Rukalle perjantaina illansuusta ja lähdimme Henkan kanssa availemaan jalkoja Rukan laelle. Siitä menimme lähes suoraan pitämään esitelmää kisarepun pakkaamisesta ja sen jälkeen Salomonin dinnerille, jossa tiimin lisäksi oli porukkaa Salomonilta sekä nettikilpailun onnellisia voittajia. Meininki oli mahtava ja ilta sujui mukavasti. Paras mahdollinen valmistautuminen seuraavan päivän urakkaan. Muutenkin kisakeskuksessa sai moikkailla tuttuja, joista monia ei viime kesän jälkeen ollut nähnyt. Vuosi vuodelta näissä karkeloissa kavereita on aina vaan enemmän.

Ehkä ensimmäistä kertaa lähdin kisaan ainoastaan tavoitteena fiilistellä ja nauttia juoksusta. Pyrin aloittamaan hitaasti muiden karatessa horisonttiin. Alkumatkan juoksin tiimin naisten Jaanan ja Maijan peesissä, mutta erkanin letkasta jossain 15 km kohdalla. Kaikki meni hyvin 38 kilometriin, jossa vedin risteyksen pitkäksi ja tein noin kahdeksan minuutin pummin. Sen jälkeisessä adrenaliinipiikissä kiskoin seuraavat kilometrit ylikovaa tavoitteena kuroa menetettyä aikaa kiinni ja hetkeä myöhemmin olin totaaliniitissä. Kuntotaso riitti tällä kertaa noin maratoniin ja viimeiset mäet olivat lähinnä selviytymistaistelua.

Lopussa yritin kuitenkin pitää vielä hyvän fiiliksen ja muistaa, että nyt ollaan retkeilemässä eikä kilpailemassa sijoituksista. Yritin muistaa hymyillä, kun kannustajia näkyi reitillä. En jaksanut stressata siitäkään, tuleeko takaa vielä joku ohi. Sen verran taisi kuitenkin itse kukin olla lähempänä tajunnan rajamaita kuin herkkää polkuaskelta, että ketään ei enää kuulunut.

Maisemat Rukaa lähestyttäessä ovat palkitsevat, joskin niiden näkemisestä saa maksaa jaloillaan kalliin hinnan. Kisan viimeinen kymmenen kilometriä on ehkä koko Trail Tour Finlandin hienoimpia ja joskus pätkä pitäisi päästä juoksemaan hyvävoimaisena. En tiedä voiko se edes kisassa onnistua, mutta näin pahasti ei tietenkään saisi 53 km matkalla tummua.

Kun kiipesi lopun mäkiä, niin oli hyvä lohduttautua sillä, että joillain on siinä vaiheessa jo 150 km takana. 160 km matkan juokseminen tuossa maastossa on sellainen suoritus, että jokaiselle maaliin päässeelle on pakko nostaa hattua. Porukka peruutti mäkiä takaperin alas, kun reisi ei antanut enää myöden mennä etuperin. Erityisen iso hatunnosto menee Mikael Heermanille, joka taputteli matkan varsin rapsakkaan loppuaikaan 20:30.

Iso kiitos tapahtumasta kuuluu jälleen hienoa työtä tehneelle järjestelykoneistolle! Ei voi kuin ihailla sitä, miten vuosi vuodelta tapahtumissa on enemmän ja enemmän maailmanluokan meininkiä. Rukan ”alppikylä” toimi mitä parhaana kisakeskuksena ja kaikki pelasi viimeisen päälle. Kisan vaikeatkin hetket sujuivat, kun tiesi, että maaliintulon jälkeen pääsee pulahtamaan paljuun, josta on hyvä kannustaa kaikkia maaliintulijoita.

Ja se sijoitus: vaikka ei tällä kertaa ollut merkitsevä tekijä, niin loppuaika 5:41:07 riitti lopulta viidenteen sijaan. Parasta, mitä tällä kunnolla pystyi saavuttamaan, mutta ero kärkeen on valtava. Toivottavasti se siitä kesän aikana vähän supistuu. Seuraavan kerran lappu rinnassa maisemista nautiskellaan todennäköisesti heinäkuussa NUTS Pallaksella.