Juoksulenkkien tai muun ulkoilun tuottama hyvä olo on varmasti suurimpia syitä siihen, että jaksaa tehdä niiden eteen töitä päivittäin viikosta toiseen. Treenin jälkeinen fiilis harvoin on kovinkaan negatiivinen ja melkein aina voi todeta, että olipa hyvä kun lähdin. Aina ei silti polkujuoksukaan ole pelkkää helppokulkuista uraa, vaan juurakoita ja kivikoita mahtuu matkalle myös henkisellä puolella.
Määrätietoisesti harjoittelevalla ihmisellä kroppa on usein herkkänä ja alttiina sairastelulle. Kun siihen lisätään vielä mahdollisesti koulu- tai päiväkoti-ikäiset lapset ja Suomen leuto talvi, voi erilaisista flunssista ja muista harjoittelua haittaavista tekijöistä joutua kärsimään usein. Ja mikä onkaan henkisesti raskaampaa, kun ensin jää tekemättä se suunniteltu treeni, sitten seuraava ja hetken päästä jo kokonainen viikko. Kovin lenkille ajava paine helpottaa päivien kuluessa, mutta turhautuminen kalvaa silti mieltä.
Sosiaalisessa mediassa jaetaan yleensä pääosin vain positiivisia kokemuksia. Jos joku lenkki tai viikko on sujunut erityisen hyvin, niin kyllähän siitä tekee mieli kertoa. Toipilaana toisten harjoitusten seuraaminen on kuin itsensä kiduttamista. Jos ärsyttää olla toimettomana, niin tuskaa saa helposti pahennettua kavereiden päivityksiä lukemalla. Varsinkin, kun yleensä vain niistä kaikkein positiivisimmista lenkeistä sometetaan, ei siitä palauttavasta lyhyestä lenkistä tai vähän takkuisesta pk-treenistä. Kun kaveripiirissä on paljon urheilevia, niin monesti jutuilta voi olla vaikea välttyä, vaikka kuinka haluaisikin.
Tyhjät viikot harjoituspäiväkirjassa ovat urheilijan painajainen
Viikon sairastelu vaikuttaa harjoitteluun usein vähintään parin viikon ajan. Kun on maannut paikallaan, ei saman tien voi alkaa kiskoa määriä ylös ilman, että lihakset menevät jumiin. Niinpä ainakin seuraavalla viikolla pitää vielä malttaa juosta lyhempiä matkoja ja vähän harvemmin. Myös pitkään jatkunut yhtämittainen harjoittelu on saattanut aiheuttaa lievää sykejumia ja sairastelun jälkeisinä viikkoina sykkeet saattavat olla niin hieman totuttua korkeammalla. Homma kyllä alkaa taas toimia, kun malttaa alussa mennä vähän rauhallisemmin.
Vaikka henkisesti tällainen parin viikon huono harjoittelu onkin raskasta, se tuskin todellisuudessa isommin pilaa kenenkään kuntoa. Huonosti osuessaan toki voi viedä parhaan terän kisaan valmistautumisesta. Mutta mitä tehdä, kun tyhjä arpa nollaviikon muodossa napsahtaa? Toiselle on helppo sanoa, että malta levätä, ja vaikka suurin osa varmasti malttaakin, lähes kaikille se aiheuttaa edes jonkin verran stressiä. Vaatii kylmäpäisyyttä suhtautua asiaan tyynesti.
Omalle kohdalleni osui viime viikolla vatsatauti, joka käytännössä pilasi koko viikon. Kaikki kovemmat lenkit jäivät tekemättä ja kevyemmistäkin osa meni tyhjillä jaloilla energioiden ollessa alhaalla. Niinpä unohdin hetkeksi harjoitusohjelman, juoksin fiiliksen mukaan sairastelun jälkeiset päivät ja päätin, että siirrän speksattut treenit viikolla eteenpäin. Kaikki harjoitukset tulee siis tehtyä, mutta vähän myöhemmin kuin oli ajateltu. Tällä viikolla on päässyt taas mukavasti treenin syrjään kiinni ja juoksu tuntuu yhtä hyvältä kuin ennenkin.
Mitä pidempi matka on kyseessä, sen vähemmän yksittäisillä viikoilla on merkitystä valmistautuessa. Liki vuorokauden mittaisissa kilpailuissa tulee joka tapauksessa hetkiä, jolloin ravinto ei imeydy, jalkateriin sattuu niiden osuessa kiviin, väsymys painaa niin, ettei meinaa pysyä hereillä, lihakset ovat niin kipeät, että niillä juokseminen sattuu jne. Kun kroppa alkaa tiltata, on aika vähän merkitystä sillä, juoksiko kolme kuukautta sitten 400 vai 500 km kuukauden. Ja oikeasti pitkissä kisoissa (joissa suoritusta mitataan melkein enemmän kalenterilla kuin sekuntikellolla) voi jopa olla enemmän merkitystä sillä, mitä on tehnyt edellisinä vuosina kuin mitä edeltävinä kuukausina.
Kun siis seuraavan kerran kun tulee ongelmia, joiden takia lenkit jäävät väliin, muista tämä teksti. Vaikeita jaksoja sattuu kaikille ja niistä huolimatta kisat on ennenkin juostu maaliin. Välillä vähän pärjättykin. Kun vaikeista ajoista on päässyt yli ja treeni kulkee, unohtuu huono fiilis taas nopeasti ja hyvä palaa. Se, millä jaksaa taas vetää päivästä toiseen.
Kun kaikki ei mene tuubiin
Janne HietalaJuoksulenkkien tai muun ulkoilun tuottama hyvä olo on varmasti suurimpia syitä siihen, että jaksaa tehdä niiden eteen töitä päivittäin viikosta toiseen. Treenin jälkeinen fiilis harvoin on kovinkaan negatiivinen ja melkein aina voi todeta, että olipa hyvä kun lähdin. Aina ei silti polkujuoksukaan ole pelkkää helppokulkuista uraa, vaan juurakoita ja kivikoita mahtuu matkalle myös henkisellä puolella.
Määrätietoisesti harjoittelevalla ihmisellä kroppa on usein herkkänä ja alttiina sairastelulle. Kun siihen lisätään vielä mahdollisesti koulu- tai päiväkoti-ikäiset lapset ja Suomen leuto talvi, voi erilaisista flunssista ja muista harjoittelua haittaavista tekijöistä joutua kärsimään usein. Ja mikä onkaan henkisesti raskaampaa, kun ensin jää tekemättä se suunniteltu treeni, sitten seuraava ja hetken päästä jo kokonainen viikko. Kovin lenkille ajava paine helpottaa päivien kuluessa, mutta turhautuminen kalvaa silti mieltä.
Sosiaalisessa mediassa jaetaan yleensä pääosin vain positiivisia kokemuksia. Jos joku lenkki tai viikko on sujunut erityisen hyvin, niin kyllähän siitä tekee mieli kertoa. Toipilaana toisten harjoitusten seuraaminen on kuin itsensä kiduttamista. Jos ärsyttää olla toimettomana, niin tuskaa saa helposti pahennettua kavereiden päivityksiä lukemalla. Varsinkin, kun yleensä vain niistä kaikkein positiivisimmista lenkeistä sometetaan, ei siitä palauttavasta lyhyestä lenkistä tai vähän takkuisesta pk-treenistä. Kun kaveripiirissä on paljon urheilevia, niin monesti jutuilta voi olla vaikea välttyä, vaikka kuinka haluaisikin.
Tyhjät viikot harjoituspäiväkirjassa ovat urheilijan painajainen
Viikon sairastelu vaikuttaa harjoitteluun usein vähintään parin viikon ajan. Kun on maannut paikallaan, ei saman tien voi alkaa kiskoa määriä ylös ilman, että lihakset menevät jumiin. Niinpä ainakin seuraavalla viikolla pitää vielä malttaa juosta lyhempiä matkoja ja vähän harvemmin. Myös pitkään jatkunut yhtämittainen harjoittelu on saattanut aiheuttaa lievää sykejumia ja sairastelun jälkeisinä viikkoina sykkeet saattavat olla niin hieman totuttua korkeammalla. Homma kyllä alkaa taas toimia, kun malttaa alussa mennä vähän rauhallisemmin.
Vaikka henkisesti tällainen parin viikon huono harjoittelu onkin raskasta, se tuskin todellisuudessa isommin pilaa kenenkään kuntoa. Huonosti osuessaan toki voi viedä parhaan terän kisaan valmistautumisesta. Mutta mitä tehdä, kun tyhjä arpa nollaviikon muodossa napsahtaa? Toiselle on helppo sanoa, että malta levätä, ja vaikka suurin osa varmasti malttaakin, lähes kaikille se aiheuttaa edes jonkin verran stressiä. Vaatii kylmäpäisyyttä suhtautua asiaan tyynesti.
Omalle kohdalleni osui viime viikolla vatsatauti, joka käytännössä pilasi koko viikon. Kaikki kovemmat lenkit jäivät tekemättä ja kevyemmistäkin osa meni tyhjillä jaloilla energioiden ollessa alhaalla. Niinpä unohdin hetkeksi harjoitusohjelman, juoksin fiiliksen mukaan sairastelun jälkeiset päivät ja päätin, että siirrän speksattut treenit viikolla eteenpäin. Kaikki harjoitukset tulee siis tehtyä, mutta vähän myöhemmin kuin oli ajateltu. Tällä viikolla on päässyt taas mukavasti treenin syrjään kiinni ja juoksu tuntuu yhtä hyvältä kuin ennenkin.
Mitä pidempi matka on kyseessä, sen vähemmän yksittäisillä viikoilla on merkitystä valmistautuessa. Liki vuorokauden mittaisissa kilpailuissa tulee joka tapauksessa hetkiä, jolloin ravinto ei imeydy, jalkateriin sattuu niiden osuessa kiviin, väsymys painaa niin, ettei meinaa pysyä hereillä, lihakset ovat niin kipeät, että niillä juokseminen sattuu jne. Kun kroppa alkaa tiltata, on aika vähän merkitystä sillä, juoksiko kolme kuukautta sitten 400 vai 500 km kuukauden. Ja oikeasti pitkissä kisoissa (joissa suoritusta mitataan melkein enemmän kalenterilla kuin sekuntikellolla) voi jopa olla enemmän merkitystä sillä, mitä on tehnyt edellisinä vuosina kuin mitä edeltävinä kuukausina.
Kun siis seuraavan kerran kun tulee ongelmia, joiden takia lenkit jäävät väliin, muista tämä teksti. Vaikeita jaksoja sattuu kaikille ja niistä huolimatta kisat on ennenkin juostu maaliin. Välillä vähän pärjättykin. Kun vaikeista ajoista on päässyt yli ja treeni kulkee, unohtuu huono fiilis taas nopeasti ja hyvä palaa. Se, millä jaksaa taas vetää päivästä toiseen.
Pistä jakoon: