Where the Pyrenees touch the sky

Jälleen on yksi kesän kisamatkoista takana päin ja ei voi kuin todeta, että olipa hieno reissu. Vaikka pienessä Barrueran kylässä Vall de Boín laaksossa Pyreneillä oltiinkin, mistään kylähölkästä ei tällä kertaa ollut kysymys, sillä kolmatta kertaa järjestetty BUFF® Epic Trail oli saanut tänä vuonna skyrunningin MM-kisa-arvon. Vall de Boí mainostaa itseään paikkana, jossa ”Pyrenees touch the sky” ja kilpailussa päästiin melkein niin lähelle taivasta kuin Pyreneillä on mahdollista. Parhaimmillaan korkeusbarometri näytti yli 2700 m lukemia ja suurin osa ajasta oltiin yli 2000 m korkeudessa. Maisemat oli todellista postikorttikamaa ja tarjoilivat sellaista hengenravintoa, ettei paremmasta väliä.

Ajatus BUFF® Epic Trailin juoksemisesta syntyi vasta kesäkuun alussa, kun Lahtisen Terho kyseli Salomon Suunto Racing Teamin porukalta, onko halukkaita edustamaan Trail Tour Finlandia kyseisissä karkeloissa. Kilpailusta povataan tulevaisuuden klassikkoa ja sinne on erittäin vaikea päästä, joten tilaisuutta oli vaikea jättää käyttämättä. Niinpä Eetun kanssa napattiin paikat first serve -periaatteella. Olin juuri ehtinyt ostaa autojunaliput pohjoiseen NUTS Pallasta varten, joten viikon palautumisajasta johtuen matkaksi Espanjassa valikoitui 42 km Eetun ilmoittautuessa 105 km:lle. Hieman silti jännitti, kuinka hyvin juoksu kulkee niin nopeasti edellisen kisan jäljiltä.

Palautuminen Pallakselta sujui ennennäkemättömän nopeasti, ja kisan jälkeisenä päivänä teki jo mieli ottaa juoksuaskelia. Nilkan nivelsiteet olivat kuitenkin saaneet vähän osumaa, mikä pakotti pitämään juoksuvapaata muutaman päivän. Maanantaina ja tiistaina pyörittelin maantiepyörällä 2 ja 3 h lenkit eikä lihaksissa tuntunut isommin rasitusta. Keskiviikkona luottohieroja Lajusen Timo avasi jalkoja ja polttelu päästä reissuun oli kova. Odotin lähtöä samanlaisella innolla kuin viisivuotias poikamme odotti syntymäpäiväänsä sitä edeltäneen puolivuotisen. Torstaiaamuna kevyt lenkki ja illalla lento Barcelonaan.

Olimme matkalla BUFF®:n vieraina ja hotellit sekä kyydit paikan päällä oli hoidettu viimeisen päälle. Perjantaina vierailimme BUFF®:n tehtaalla Igualadassa ja illalla saavuimme Barrueraan. Kuviona oli tutut numerolappujen haku, kevyt jalkojenavailulenkki ukkoskuurossa ja illallinen muutaman muun juoksijan kanssa hotellin raflassa. Samassa pöydässä istui kokeneet ultrajuoksijat Saksasta ja Italiasta ja heillä tavoitteena oli käydä taklaamassa 105 km reitti. Italialaisella oli vyöllään useita ultrakisoja Spartahlonia myöten ja saksalainen oli kolminkertainen UTMB-finisher. Äijät olivat aloittaneet vuorijuoksun jo vuosia ennen kuin olin edes kuullut lajista. Turistiin niitä näitä samalla, kun vedettiin salaatit, sienirisotot ja ananas-carpacciot naamariin, ja ennen nukkumaanmenoa laitettiin kamat valmiiksi.

Juoksijoille järjestetty aamupala alkoi jo klo 4:30 ja 8 km bussikyyti hotellilta Barrueraan lähti 45 minuutin kuluttua tästä. Espanjalaiseen tapaan bussi starttasi noin vartin aikataulua myöhemmin ja pihalla kovassa tuulessa odotellessa tärisin kylmästä. Eetu oli matkustanut kisakylään jo hetkeä aiemmin ja aloitti oman urakkansa kuudelta. 42 km:n kisan startti tapahtui vasta kellon ollessa 9:30 ja parin tunnin matka lähtöpaikkana toimineeseen Espotiin alkoi ultrasarjalaisten painuttua reitilleen Deparunnerin luodessa tunnelmaa.

Jo bussimatka Espotiin oli kokemus sinänsä tai ainakin yritin ottaa sen sellaisena, jotta aika kuluisi nopeammin. Keli vaihteli aurinkoisesta sankkaan sumuun ja matkan varrelle osui muun muassa Port de la Bonaiguan nousu, josta kestävyysurheilun kuninkaat aloittivat kaksi viikkoa aiemmin Tour de Francen 9. etapin kohti Andorraa. Espotissa ehdin hyvin vetää muutamat haarahypyt verryttelyksi ja lopulta kellon ollessa pykälässä pääsimme liikkeelle.

Ensimmäiseen nousuun suunnattiin heti kylässä kierretyn kilometrin lenkin jälkeen ja noustavaa riitti. Lähdöstä nimittäin tintattiin kerralla 1400 vertikaalimetriä aina 2750 m korkuiselle harjanteelle saakka. Tämä pisin yhtäjaksoinen nousu, jonka olen koskaan kisassa kiivennyt, oli tuoreillakin jaloilla vain paikka paikoin juostavaa ja vaikka mielestäni nousin sen kohtuullisen hyvin, oli edellä noin 100 juoksijaa. Jos lähtöalueella oli tullut hyvin toimeen t-paidassa, oli ensimmäisen nousun päällä jopa vähän kylmä. Onneksi meneillään ollut ulkoiluaktiviteetti piti kropan lämpimänä ja harjanteelta lasketeltiin tuulen suojaan.

Laskuihin lähdöt mäkien päältä olivat jyrkkiä ja aluksi niihin tuntui olevan vaikea saada rytmiä. Kuitenkin ohittelin porukkaa, eikä se niin helpolta näyttänyt muillakaan. Alamäet olivat teknisempiä kuin missään juoksemassani kisassa ja lihastyötä sai käyttää enemmän jarrutteluun kuin eteenpäin menemiseen. Alppien polut ovat marjanpoimintaa näihin verrattuna. Ensimmäisestä laskusta löytyi Strava-segmenttikin ja kirjautin siihen viidenneksi parhaan ajan, vaikka kilometrivauhti oli karvan alle 6 minuuttia. 1,5 km matkalla tiputeltiin alas yli 300 m ja kisan voittaja Stian Angermund-Vik tuli tämän pätkän vain 51 sekuntia kovempaa.

Kilpailun edetessä sijoitus parani aina laskuissa. Koko reitille osui ensimmäisen nousun lisäksi kolme lyhyempää tömpyrää, joista viimeinen 650 m korkea nyppylä tuntui pitkältä. Mutta kun tiesi, että sen laelta on maaliin alle 15 km alamäkeä, jaksoi repiä itsensä ylös. Sen verran kuitenkin jyrkät nousut kuluttivat jalkoja, ettei alamäessä enää mitenkään lentämällä päässyt tulemaan. Varsinkin yläosasta lasku oli tekninen eikä rinteessä aina edes ollut polkua. Piti vain suunnata reittimerkiltä toiselle ja yrittää löytää hyvä alusta. Loppupuolella alusta helpottui ja jos NUTS Pallas tarjoili lopussa juostavaa, niin täällä sitä oli kaksin verroin. Voittaja Angermund-Vik tinitti useamman kilometrin 3,5 minuutin tuntumaan. Vaikken ihan siihen pystynyt, niin mieli pysyi korkealla, kun huomasi askelluksen olevan vielä melko hyvä moneen muuhun verrattuna.

Lajin henki kulminoitui siihen hetkeen, kun 1,5 km ennen maalia ohitin edellisessä nousussa vauhdilla takaa tulleen juoksijan. Jo ensimmäisessä kohtaamisessa vaihdettiin pari kannustavaa sanaa ja siinä vaiheessa, kun oli meikäläisen vuoro olla ohittavana osapuolena, molemmat taputtivat toisiaan olkapäälle. Vaikka periaatteessa kisataan sijoituksista, niin homman ydin on jossain muualla. ”It’s not only about racing, it’s about going out to the mountains”.

Kisan tasosta kertoo jotain se, että loppuaika 5:15:26 riitti sijaan 68., kun vuosi sitten sillä olisi ollut neljäs vain 15 sekunnin marginaalilla podiumille. Tällä kertaa mukana oli oikeasti kovia tekijöitä, mistä osoituksena on se, että Angermund-Vik paineli reitin noin tunnin kovempaa kuin viime vuoden ykkönen.

Jos oli reissu tähän mennessä ollut timanttia, niin loppua kohti se vain parani. Vietimme aikaa Suomen BUFF®:n tyyppien kanssa ja muutama Estrellakin kului illan aikana, enkä nyt puhu perunalastuista. Huuhtelimme Eetun keskeytyksen tuomaa pettymystä hotellin baarissa sulkeutumiseen saakka, tosin paikka meni kiinni jo yhden aikaan. Sunnuntai-illaksi matkasimme Barcelonaan ja sieltä maanantaina aamulennolla kotiin. Barcelonassa vedettiin vielä Michelin Guiden suosittelemassa ravintolassa reissun viimeinen ehtoollinen ja jutun taso oli sitä luokkaa, että sai nauraa vedet silmissä ja vatsalihakset kipeiksi. Lievähkö kontrasti koettiin siinä, kun tarjoilija kysyy tarvitsemmeko sommelieriä pöytäseurueemme jutun ollessa samaan aikaan sieltä parhaasta päästä eli alapäästä. Kiitos Sami, Abe, Yte ja Eetu loistavasta matkaseurasta ja BUFF®:lle järjestelyistä!

Vaikka kisan aikana muistan ajatelleeni, ettei onneksi tarvitse näissä maastoissa juosta kuin maraton, niin sunnuntai-illan aikana päätettiin Eetun kanssa, että molemmat ovat vuoden kuluttua 105 km:n lähtöviivalla. Kaikkea sitä ihminen lupaa ja vielä kohtuullisen selvin päin.