Urheilun molemmat ääripäät Tromsø Skyracessa

Kesäloman päättänyt viikonloppu Jäämeren portilla Tromssassa antoi sen, mitä urheilu voi parhaimmillaan ja pahimmillaan tarjota. Menneiden päivien aikana keho on tuottanut huikeat määrät endorfiineja ja adrenaliinia on virrannut suonissa. Merkkeinä seikkailuista kehossa on lukuisia ruhjeita ja mustelmia, kipeät lihaset sekä todennäköisesti revennyt nilkan nivelside. Mutta jos tämä on hinta siitä, mitä pääsi viikonlopun aikana kokemaan, olen sen valmis maksamaan.

Kahden hyvin erilaisen kilpailun urakka alkoi perjantaina Blåmann Verticalilla, jossa kiivettiin 2,7 km matkalla 1044 m Kvaløyan saaren korkeimman huipun Stora Blåmannin päälle. Kilpailijat kuljetettiin lähtöön bussikyydillä ja juttelin vieressä istuneen brittiläisen Katie Bodenin kanssa eri juoksutapahtumista. Molemmat olimme Tromssassa sekä vertikaalikilometrin että Hamperokken Skyracen takia. Kummatkin matkat juoksevia tuskin montaa oli ja jälkikäteen ajatellen molemmat selvisimme tuplasta hyvin. Katie oli VK:lla 11. paras nainen ja Hamperokken Skyracessa viides.

Verrytellessä lähtöpaikalla vaihdoin muutaman sanan BUFF® Epic Trailissa VK:n ja Skymarathonin maailmanmestaruuden voittaneen Stian Angermund-Vikin kanssa. Kyselin tavoitteita ja vinkkejä. VK:n reitti on täällä kuulemma erilainen kuin muualla ja kannattaa koko ajan katsoa ylöspäin etsien parasta nousulinjaa. Paikoin lähes pystysuorassa rinteessä helpommin sanottu kuin tehty, mutta ohjeista oli lopussa hyötyä kuitatessani yhden sijan viimeisen 50 m aikana.

Elämäni ensimmäinen vertikaalikilometri oli sellainen kuin osasin kuvitellakin sen olevan: maitohappoja vastaan painimista. Tromssassa keli oli koko viikonlopun pilvinen ja 150 m noustuamme syöksyimme sumun keskelle. Kannustajia reitin varrella riitti ja seurasin matkan etenemistä kellosta nousumetrien kautta. Silloin tällöin pystyi muutaman juoksuaskeleenkin ottamaan, mutta suurin osa ajasta oli joko reisiin nojailua tai kiipeämistä nelivedolla. Sumu päättyi 650 m korkeudessa ja täysin erilainen maailma aukeni. Huippu ja sieltä olevat näkymät olivat käsittämättömän upeat. Maalissa fiilis ehkä parempi kuin missään kisassa. Oma veto vei aikaa 48:31 ja eroa voittaneeseen Angermund-Vikiin tuli 11:31, mikä tuntui hyvältä lopputulokselta. Naisten ykkönen Emelie Forsberg oli 3:42 edellä ja muun muassa VK-spesialistina pidetty Laura Orgue vajaan minuutin. Sijoitus oli 25.

Kisasta jäi positiivinen täpinä päälle, juuri sellainen kuin urheilusta voi parhaimmillaan jäädä. Illalla Asta hieroi lihaksista nesteet liikkeelle ja yritin syödä ja juoda hyvin. Aamulla jalat olivat kuin uudesti syntyneet ja kasilta startannut Hamperokken Skyrace tuntui kulkevan niin kuin pitääkin. Alkumatkasta Pallas-luokan sumussa ei välillä meinannut reittimerkkejä nähdä ja pariin otteeseen seisoskelimme paikallaan tähyillen seuraavalle lipulle. Jussi Riku, tule kertomaan näille, miten reitti pitää merkitä. Kannustuskellojen kalkatus kuitenkin ohjasi oikeaan suuntaan ja sumukin hälveni hieman matkan edetessä.

Ensimmäinen lasku parin tunnin tarpomisen jälkeen Tromsdalstindenilta alas antoi osviittaa mäkien jyrkkyydestä. Yhden todella jyrkän lumipätkän liu’uin kyljelläni samaan tapaan kuin Levi Blackin loppujyrkän elämäni ensimmäisellä laskettelureissulla. Nyt tosin piti mennä shortsit jalassa, eikä rohkaisevaa oluttakaan oltu nautittu ennen mäkeen syöksymistä. Onneksi kiviä ei lumesta pilkottanut ja sain jarrutettua vauhdin ennen lumen päättymistä. Pitkän laskun alaosassa menin heittämällä muutamasta juoksijasta ohi ja muun muassa naisten kärki Jasmin Paris jäi siinä vaiheessa taakse.

24 km kohdalla alkoi nousu Hamperokkenin harjanteelle, jota pitkin edetään aina huipulle 1404 metriin saakka. Suurin osa kisan mainoskuvista on täältä ja kyseessä on hienoin paikka, missä olen koskaan käynyt. Ilmava kivikkoinen harjanne on hidasta edettävää, ja välillä reitin löytäminen joutumatta umpikujaan on vaikeaa. Paikkaa ei voi suositella korkeanpaikankammoisille enkä lasten kanssakaan sinne retkelle lähtisi. Ylhäällä olivat kuvia ottamassa niin Kilian Jornet, Ian Corless kuin Sami Mäkinenkin.

Hamperokkenilta lasku oli jyrkkä, ja irtokiviä ja soraa oli paljon. Liukkaalla alustalla vedin muutamat lipat, joiden jäljet näkyvät nyt sääressä, käsivarressa ja kämmenessä. Noin 50 m takana tuli toinen juoksija, mikä ei ollut turvallisin tapa tulla alas. Pari kertaa melko isojakin kiviä lenteli kovalla vauhdilla vierestä. Kerran oli melko lähellä kahden nyrkin kokoinen ammus ja toisella kertaa vielä isompi lohkare lensi ohi sellaisella vauhdilla, mikä olisi osuessaan riittänyt tappamaan. Teki mieli juosta äkkiä karkuun.

Kisa oli tähän mennessä sujunut hyvin ja fiilis oli hyvä. Matkaa huoltoon oli 5 km ja sen jälkeen noin 2,5 km tasaista varvikkoa ennen viimeistä nousua 1200 m. Angermund-Vik oli katsomassa reitin varrella ja hölkkäsi hetken aikaa vieressä kysellen kuulumisia. Huollossa oli sen verran vahva olo, että täytin vain pullot, sillä luulin neljän geelin riittävän seuraavaan huoltoon. Jo seuraavien kilometrien aikana huomasin energiavarastojen olevan täysin tyhjät ja söin geelit 1,5 h sisään lievittääkseni totaalista bonkkausta ylämäessä.

Takaa tuli juoksijoita, jotka menivät heittämällä ohi taistellessani mäkeä ylös. Jyrkässä nousussa eteneminen oli miltei mahdotonta ja olo oli voimattomampi kuin koskaan ultrakisoissa. Käsittämätön moka olla syömättä huoltopisteellä. Mäen päällä järjestäjät jakoivat onneksi suklaata, mikä toi hetkellisen hyvän olon. Laskuun lähdettäessä kuitenkin astuin huonosti ja oikeasta nilkasta kuului rusahdus. Otin saman tien 600 mg Buranan ja jatkoin etenemistä kivun kanssa. Kipu paheni kilometri kilometriltä ja juoksu muuttui kävelyksi, vaikka nappasin toisen Buranan. Linkkasin eteenpäin ja pummasin takaa tulevilta juoksijoilta syötävää. Ojat ylitin kylmähoidollisista syistä pohjien kautta. Matka viimeiseen huoltoon tuntui ikuisuudelta. Keskeytys ei ollut vaihtoehto, koska reitiltä ei päässyt pois kuin jalan.

Viimeinen lasku olisi ollut kuin tehty juoksutekniikalleni ja harmitti, etten pystynyt kisaamaan loppuun saakka. Energiatasotkin olivat palautuneet, joten uskon hävinneeni noin 30 min viimeisellä 16 km:llä nilkan takia. Tuloksilla ei kuitenkaan ole niin suurta merkitystä. Tärkeintä oli saada jälleen uusi kokemus, joka ei helpolla unohdu.

Oma diagnoosi nilkan osalta on FTA-nivelsiteen osittainen repeämä, mistä merkkinä on mustelma ja turvotus. Jalka tulee levolla kuntoon, tosin torstaina laatimani treenisuunnitelma 3,5 kk päästä oleviin MM-kisoihin menee uusiksi. Vammat paranevat ajan myötä mutta muistot jäävät. Jos kisaa järjestetään vielä parin vuoden päästä, niin ehkä sille voisi tilaa kalenterista löytyä. Stora Blåmann, Tromsdalstinden ja Hamperokken ovat paikkoja, jonne vielä joskus pitää palata.