Päin Pyreneitä, kohti Alppeja!

Oppia ikä kaikki. Upea harrastus se vain on. Urheilua se vain on. Elämäntapa? Hemmetti, kyllä se vain joskus korpeaa ja kovasti. Ehkä päällimmäisenä ne tunnit jotka oli tehnyt mukavuusalueen ulkopuolella vain Epic Trailia varten. Mattojuoksut, helvetti sentään. Se ei ole luontoihmisen hommaa kun hamsterit painaa vieretysten punavuorelaisella salilla. Joskus menee päin Pyreneitä, onneksi nyt jo kohti Alppeja!

Reissussa tuli taas naurettua muutama vuosi lisää eläkepäiviä vuorille (Ali, onko tämä ok?) Olimme matkassa Suomen Buffin kanssa. Matkaisännät Sami ja Abe, sekä Team Finlandin Yte hoitivat homman hienosti ja oltiin Jannen kanssa kuin kotonamme. Jos jostain pöhköstä asiasta ei oltu varmoja niin muistettiin aina kysyä: ”Team Sweden wants to know”. No vitsi vitsi.

Perjantaina haimme Numerot Barruerasta ja jatketiiin vajaa 10km Caldes de Boihin, Mamantial-hotelliimme. Idyllinen paikka uima-altaineen ja kylpylöineen, joista avautui vuoristomaisemat. Eri tilanteessa olisi hyvä kirja ja vuoden 62 Macallan sopinut tänne. Ehkä toteutan vielä Aku Ankalla ja talon viinillä.

Juuri kun pääsimme huoneeseen ja aloimme tehdä lähtöä kevyelle lenkille alkoi sataa nyrkin kokoisia rakeita. Tämä ei meitä juuri haitannut kun hotelli oli melko matalalla, ehkä 1300 metrissä, lämmin oli silti. Katsastettiin muutamat purot ja putoukset, joen vartta kohti Barrueraan. Voisiko tänne vain jäädä? Jalat tuntuivat todella hyvältä vaikka olimme matkustaneet kuumassa kelissä tovi. Itse asiassa neljän päivän lähes totaalihuilin jälkeen olo tuntui erinomaiselta. Jätkät on tikissä. Nilkka oli saanut faskiamanipulaation jälkeen kaipaamansa huilin ja liikerata oli jälleen normaali.

Lenkin jälkeen vesi kielellä meitä varten aikaistetulle illalliselle, kun muu porukka pääsisi herkkuihin kiinni myöhemmin. Tuntui etuoikeutetulta. Samassa pöydässä saksalainen moninkertainen UTMB-finisher, Torriin lähdössä tänä vuonna. Italialainen ultrajuoksija jolla suunnitelmissa E24 Suomessa vielä myöhemmin. Yhdessä huvituttiin illallistarjoilusta ja pienestä kielimuurista katalaanien kanssa. Mutta hyvää oli! Vinkkinä, carpacchio ja ananas on katalaanienkussa sama asia. Ruuan jälkeen kamat kasaan. Huomasin oman keskittyneisyyden. Janne valitsi peilin edessä meikkejä ja kenkiä aamun kisaan. Kokeneet ultraajat testaavat kaiken tietenkin moneen kertaan ennen h-hetkeä. Because I’m Worth it.

Kello soi 04 reikäleipä. En ollut koskaan nukkunut näin hyvin ennen aikaista aamulähtöä. Aamupalaa oli tarjolla 04.30 ja bussi ”lähtisi” 04.50. Sopivat murkinat, väsyneitä naamoja salissa, tuntui että olin itse virkeimmästä päästä. 04.52 bussissa ja olin satavarma etten olisi viimeinen. Viiden maissa lähdettiin ja viestittelin kotipuoleen viimeisiä terkkuja. Barruessa oli hyvä 50min vielä lähtöön. Kroppa ja jalat tuntuivat hyviltä. Mentiin Moralesin ja Luis Alberton kanssa yhdessä varustetsekkiin vartti ennen lähtöä. Sadetakkia kysyivät mutta eivät ottaneet edes pois minigripistä. Arvasin että kannattaa tulla viime tinkaan kuten aina niin päästävät läpi olkaan taputuksilla. Ei sillä, kaikki pakolliset olivat hienosti 3l Salomonin S Lab Ultra Setissä, mutta kun ne nätisti pakkailee minigrippeihin niin ei tee mieli purkaa kaikkea. Samalla repulla viime vuoden CCC ja elokuussa tuleva TDS.

06.00 Deparunner pitää meteliä yllä, soihtujen ja torvien soidessa fiilis on jotain mitä ei suomalainen mies osaa kuvailla, mutta sen takia tätä tehdään. Viime hetkien jännäpissoista huolimatta ehdin hyvälle paikalle pari metriä lähtövaatteesta. Torven soidessa otin viime vuoden voittajan Sebas Sanchezin selän kiinni. Oltiin vähän kärkeä perässä, mutta käytännössä samassa letkassa. Olin etukäteen aprikoinut Sebaksen ja Geraldin olevan sopivia matkakumppaneita alkuun koska etenevät hyvin tasaisesti ja alamäissä ei tarvitse olla puolihullu pysyäkseen perässä. Tämä tuntuikin toimivan ja samalla porukalla noustiin ensimmäistä nousua. Muutaman miehen porukka Luis Alberton, Andy Symondsin ja joidenkin muiden kiinalaisten ja eurooppalaisten kanssa oli vähän edellä mutta näköetäisyydellä. Tuntui todella helpolta. Sitä se vauhdin mukaan olikin. Startista muutama tasainen kärrypolkukilometri 4.30 pyöreästi. Ylämäessä vauhti edelleen tasaantui. Ensimmäinen nousu on tiukka 1400m, missä on pieni parin sadan metrin alamäkinotkale välissä. Oltiin notkaleen jälkeen ehkä muutama minuutti kärkeä perässä omassa junassamme. Hieman ennen ensimmäistä vesipistettä mäen päällä huomasin että olimme käytännössä kärjen kannassa vaikka emme olleet lisänneet vauhtia ollenkaan. Luis Alberto huitoi lampustaan huoltajille kun ei ollut tajunnut antaa sitä pois. Jotain säätöä varmaan heillä kun lähdettiin samassa porukassa ensimmäiseen laskuun. Kävi aika nopeasti selväksi miesten ja poikien ero. Luis painaa ultralla alamäkiä samaa vauhtia kuin minä täysiä. Selkä hävisi muutamassa minuutissa. Mentiin Geraldin ja Sebaksen kanssa rentsisti, silti molemmat jäivät alamäessä ehkä 30-60s. Jatkoin yksin höpöhölkkää kohti ensimmäistä kunnon huoltoa n. 22km kohdalla.

Tällä kertaa olin ns. omalla huollolla kisassa, mutta järjestäjät olivat todella avuliaita ja Buffin pro-tiimin manageri huuteli ”finlandiaa” huolloissa niin tuntui että kaikkien kädet kävivät entistä vilkkaammin. Tuttuja viime vuodesta. Huollosta lähdettiin seuraavaan nousuun jonka muistin hämäävän profiilissa. Voisiko jopa sanoa, että ensimmäinen nousu on ainoa ”helppo” nousu. Kaikissa muissa on pakko käyttää käsiä jossain vaiheessa. Sebas oli jotenkin kompuroinut koko matkan ja n. 25km kohdalla hän veti taas pannut ja sauvat katkesivat. Kyseltiin että tarviiko jeesiä. No eihän kovat jätkät tarvi ennen kuin ambulanssia aletaan tilailemaan. Menimme jälleen tutussa porukassa hyvin maltillisesti nousua, sijoitukset vaihtelivat todennäköisesti jossain 15-20 joukossa. Ihan nousun lopussa, ennen laskua tuntui että voisin jatkaa omaa rauhallista tahtia ja antaa junalle hieman siimaa. Melko teknistä alamäkeä tullessa miesten selät tulivat kuitenkin loppuvaiheessa vastaan ja taisin olla lopulta jonkin verran heitä edellä 37km huollossa. Pro-tiimien aavistuksen nopeampi pullojen vaihto ja eväiden täyttö päästi Geraldin jälleen juuri meikäläisen edelle.

37km huollon jälkeen lähtee petollinen nousu. Ensin nelisen kilometriä hiekkatietä/kärrypolkua ylöspäin. Sen jälkeen aivan sikajyrkälle pienelle polulle. Pidin koko ajan mielessä ettei tule hötkyillä ja pikku hiljaa otin pienen eron kiinni muutamaan juoksijaan ja yritin säästää voimia jyrkälle osuudelle. Se kannatti, nousun loppu oli jopa jyrkempi kuin muistin. Aivan seinäjyrkkää rymyä. Siinä mentiin taas porukalla. Nousun jälkeen tuleva lasku oli myös muistissa. Ei varsinaisesti kovin palauttava. Menisi ihan mukava siksakkipolku huoltoon, mutta vedetään reitti tosta seinäjyrkästä rinteestä alas missä heinän ja kivien seassa törröttää lippuja. Rymyn ja persliun välistä suorittamista loppupätkä alas. Taas käytännön samaa matkaa 47km huoltoon.

Huollosta lähdettäessä muistin viime vuoden fiiliksiä. Kuumuus teki tuhojaan vajaassa viidessä kympissä. Vedin meidän letkaa kun vaikutti että rymy-pätkillä olin hieman vahvempi kuin muut. n. 50km kohdalla, jyrkän nousun loivemmassa kohdassa, jossa hypittiin auton kokoisten kivien päällä pienempi kivi ison kiven päällä pyörähtää alta pois ja rysäytän suoraan vanhan futisnilkan päälle, nilkka Remonttireiskankin hyväksymässä suorassa kulmassa. Onneksi tämä nilkka on ottanut hittiä ja venynyt sen verran että ei mennyt jänteet poikki. Sanoin herroille, että jatkakaa vaan. Perästä tullaan sadatellen. Ehkä 5min kävellen ja kipu alkaa hävitä. Nilkan hermotus mietityttää kun tuntoa ei oikein ole. Tulee 52km stoppi josta viimeksi lähdin kopterilla. Nyt olo mainio. Eteenpäin.

Alkumatkan korkeimmalla kohdalla, Aiguestortesin puistossa n. 2600m:stä lähdetään alaspäin. Tiputeltu ehkä pari sataa verttimetriä niin tunnoton nilkka menee uudestaan. Ja siitä vähän eteenpäin olen katollani kivikossa. Sumussa (aivan oikeassa sellaisessa) on alettava tekemään päätöksiä. Lähden linkkaamaan. Tajuan, että kilpailullisesti kilpailu on ohi. Vähän kuin futiksessa laitettaisiin taittuneeseen nilkkaan maxi-tuki pelin aikana. Mitä helvettiä sillä jalalla enää tekee. Edessä olisi 45-47km herkkujyrkkää kivikkoa.

Kyllähän se mieskin itkee. Hartwall Areenalla ja Aiguestortesissa. Rakennat kesämökin perustuksia kuukausia ja maanvyörymä vie kaiken järveen. Syö miestä. Vähän yli 10km vuoristossa Espotiin. Via Dolorosa kävellen seuraavaan huoltoon ja kännykässä ei tietenkään kenttää. Vasta Espotissa sain yhteyden puolisoon ja kerrottua, että kaikki on fyysisesti ok.

Barruerassa ja Barcelonassa käytiin tuskia ja onnistumisia (Jannen) läpi Buffin porukalla. Barcelonassa vielä upea illallinnen No Reservationistakin tunnetussa ravintolassa. Eteenpäin on mentävä. 11.8. aamulento Chamiin jossa loppukuukausi ja UTMB-viikon TDS 24.8. Ensi viikonloppuna seurataan mielenkiinnolla Norjan kisaa ja yritetään itsekin treenata tiukasti kohti seuravaa haastetta. Chamissa ehtii tällä kertaa tehdä laadullisia harjoituksia ja totutella mukavasti pidempiin laskuihin ja nousuihin. Kiitos kotiväelle, että jaksaa tätä kenkien ulkoilutusta! Tällä kertaa saadaan laatuaikaakin kun Ali korkkaa UTMB-viikon OCC-kisassa, jännittävä viikko tulossa kaikin puolin!