Odotetun rankka Madeira Island Ultra Trail

Madeira Island Ultra Trail vastasi juuri niihin odotuksiin, joita kisaa kohtaan ennen starttia oli. Jyrkkiä ja teknisiä mäkiä, huikeita maisemia vuoristossa, toimivat järjestelyt ja paljon kannustusta reitin varrella. Juostavia pätkiä oli enemmän kuin ajattelin, mutta välillä taas eteneminen muistutti enemmän kiipeilyä kuin kävelyä, kun noustiin tai laskettiin lähes pystysuoria portaita. Myös kisan jälkeen vaivaavat tutut vammat eli lihaskivut, tulehtunut akillesjänne, irtoamista odottavat isovarpaiden kynnet, osittain auringon polttama iho ja parit jäljet kaatumisista.

Majoituimme saaren pääkaupungissa Funchalista, josta oli noin 15 km kilpailukeskukseen Machicoon. Julkisen liikenteen bussit köröttelivät välin motarin sijaan pikkuteitä kuluttaen siihen 50 minuuttia. Perjantai-iltana matka kisakeskukseen ja sieltä järjestäjien bussilla starttiin Porto Moniziin alkoi noin seitsemän aikoihin illalla auringon vielä porottaessa. Lähtöä odotellessa ilta oli jo pimennyt ja lämpötila laskenut, ja lopulta pääsimme aloittamaan urakkamme vuorokauden vaihtuessa.

Heti alkuun rykäistiin todella jyrkkä 350 m mäki ja sitä seuranneen laskun perään tuupattiin ensimmäinen kolmesta 1200 m noususta. Alusta lähtien kävi selväksi, että mäki nousee todella huonosti. Syke huiteli välittömästi anakynnyksellä ja porukkaa painoi ohi oikealta ja vasemmalta, eli mistään ylivauhdistakaan ei ollut korkeissa sykkeissä kyse. Olin kirjoittanut muistiin Niinikosken Antin viime vuoden väliajat arvioidakseni kilpailun kokonaiskestoa. Fanalin huollossa 16,3 km:n kohdalla olin jo seitsemän minuuttia perässä.

Ensimmäisen pitkän laskun painoin reikä päässä kuin delfiini ohitellen porukkaa, mistä oli seurauksena muun muassa kolmet pannutukset. Laskun jälkeisessä huollossa olin Antin aikaa minuutin tai pari edellä, mutta seuraavassa ylämäessä sain kuitenkin taas väistellä takaa tulevia. Punaiset takavalot katosivat nopeasti sankkaan sumuun, jossa näkyvyyttä oli vain muutama metri tehokkaallakin otsalampulla. Jossain vaiheessa ylängöllä kuului lehmien ääniä ja yhtäkkiä pari isoa yksilöä seisoikin ihan polun vieressä.

Alun jyrkät ja pitkät nousut ja laskut olivat jaloille juuri niin tappavat kuin olin pelännytkin. Alamäkiä ei pystynyt kunnolla juoksemaan vaan enemmänkin piti jarrutella menoa. Märät kivet, pyöreistä puupölkyistä tehdyt portaat ja puunlehdet tekivät alustasta todella liukkaan. Rento rullaus oli kaukana ja välillä alamäissäkin oli hyötyä sauvoista. Pikku hiljaa etureisiin alkoi sattua ja matkanteko muuttua entistä tuskaisemmaksi.

Tästä eteenpäin kaava oli aika vakio ja päätin vain taistella maaliin aikatavoitteista välittämättä. 60 km kohdalla isommassa huollossa vetäisin nopeasti lautasellisen riisiä ja lihaa, ja toivoin lämpimän ruoan tekevän ihmeitä. Isompaa vaikutusta sillä ei ollut ja meno jatkui samanlaisena. Matkan varrella ei vaan ole mitään tehtävissä sille, jos ylämäkiä ei pääse kovempaa ja porukkaa tulee ohi. Koko kilpailun aikana en ohittanut ketään ylämäessä, vaikka yleensä monet aloittavat liian kovaa ja oma sijoitus paranee maalin lähestyessä. Nyt niin ei käynyt.

Noin 75 km jälkeen reitti oli pääosin alamäkeä ja vain yksi isompi, noin 500 m, nousu jäljellä. Olin ajatellut, että kun sinne asti selviää, niin loppu menee vaikka väkisin. Aika väkisin sitä joutuikin juoksemaan ja 40 km poluilla tuntuu pitkältä matkalta, jos jalkoihin sattuu helvetisti. Varsinkin kun jäljellä olevat laskut olivat vielä aika jyrkässä kulmassa ja pienikin ylöspäin viettävä pätkä pakotti kävelemään. Vaikka yleensä maalisuoralla jaksaa ottaa vielä pienen spurtin, niin tällä kertaa oli pikemminkin vaikeaa päästä eteenpäin. Maaliin kuitenkin tultiin lasten saattaessa.

Lopulta jäi sellainen fiilis, että jalat eivät olleet tippakaan valmiit kisaan, vaikka talven aikana harjoittelu on sujunut hyvin. Pari viikkoa ennen kisaa puhjenneen flunssan jälkeen ensimmäinen 40 minuutin lenkki tiistaina sai aikaan samanlaisen kivun etureisiin kuin kolmen tunnin mäkitreeni jättärillä, ja vaikka siitä kisaan mennessä palautuikin, niin kisassa se tuli nopeasti takaisin. Hetki ennen flunssaa ollut vahva tunne juoksemisesta loisti poissaolollaan, vaikka luulisi, että näin pitkää kisaa ennen levosta olisi vain hyötyä.

Jostain syystä myös valvominen väsytti normaalia enemmän, vaikka sain nukuttua ennen kisaa monta yötä hyvin. Hitaissa nousuissa niin yöllä kuin päivälläkin silmät meinasivat väkisin painua kiinni ja välillä uni ja todellisuus sekoittuivat. Näin kangastuksia ja kuulin ääniä, mitä yleensä kokee vasta, kun on kisattu vähillä unilla pari vuorokautta. Edes jokaisella huoltopisteellä nautitut pari kolme mukillista Pepsiä eivät piristäneet. Alamäissä ja tasaisella pystyi onneksi pitämään vauhtia sen verran, että pysyi hereillä.

Mutta jotain hyvääkin reissuun mahtui, sillä ensimmäistä kertaa ultrakisassa imeytymisen kanssa ei ollut mitään ongelmia. Söin järjestäjien pisteiltä vähän fiiliksen mukaan mutta erityisesti alkumatkan menin pääasiassa Northforcen geeleillä. Lisäksi suolatasapainon ylläpitämiseksi mukana oli saman valmistajan Extreme-nesteytysjuomaa. Uskon, että nimenomaan sillä oli eniten vaikutusta vatsan toimintaan. Toinen positiivinen asia oli, ettei hiertymiä tullut mihinkään ja varusteet toimivat täydellisesti. Jalkani tosin potkaisin toistuvasti kiviin ja isovarpaat ottivat ikävästi osumaa, ja tällä hetkellä seuraan jännityksellä, kumman isovarpaan kynsi lähtee ensin irti.

Näin jälkikäteen ajatellen kisassa oli parasta se, että se on ohi ja finisher-liivi plakkarissa. Aikatavoitteena alun perin ollut 19 h jäi 12 minuutin päähän, mikä ei kuulosta vaikeuksien jälkeen katastrofilta, mutta jos eroa kärkeen tulee 4,5 h niin suoritukseen ei voi olla millään mittarilla tyytyväinen. Reitti oli aavistuksen viime vuotista nopeampi, kun lopusta oli jätetty yksi 200 m nousu pois ja keli oli hyvä. Edes 17-alkuinen aika ei olisi vaatinut ihmeitä. Oma vauhti vaan oli todella huonoa ja tuntuma juoksuun selvästi ennakko-odotuksia heikompi. Vaikea sitten sanoa, olinko ladannut kisaan epärealistisia odotuksia. Kaikin puolin olin kuitenkin tutustunut reittiin etukäteen niin hyvin kuin netin välityksellä voi tehdä ja se ei tarjonnut juuri mitään sellaista, mitä etukäteen en olisi odottanut.

Seuraava ulkomaan startti on jo seitsemän viikon päästä Annecyssä trailrunningin MM-kisoissa. Toiveissa on nopea palautuminen, pari viikkoa hyvää treeniä ja valmistavana harjoituksena Bodom Trail kaksi viikkoa ennen kisaa. Kovinkaan paljon ei ole aikaa kehittää heikkouksia, joista suurimpana tuntuu olevan edelleen ylämäkien nousu. Syksyn UTMB:lle on onneksi aikaa, joten toivottavasti siihen mennessä ehtii hankkia mäkikuntoa hiukan enemmän.

Kiitos kaikille tsemppiviesteistä ennen kisaa, sen aikana ja jälkeen! On ollut ilo huomata, miten paljon kiinnostusta kisa on herättänyt. Toivotaan seuraavilta starteilta vielä vähän positiivisempaa lopputulosta.