Averian Maraton – Oksentamalla onneen + tulevat kauden kisat

Kauden aloitukseksi suunniteltu Averian Maraton juostiin 17.4 ja huh, olipahan reissu. Selvennykseksi vielä, että tapahtuma mainostaa itseään “Etelä-Suomen mäkisimpänä asfalttimaratonina” ja kyllä sen joka kerta jaloissa tuntee. Oma Garmin näytti nousua reilut +650m, todellisuus varmaankin 400 – 500 nousumetrin välissä, anyway – ei ole mikään ennätysreitti, mutta tapahtumana kaikkine järjestelyineen ja huoltoineen varmasti Suomen parhaimpia. Suosittelen!

Viime vuoden Averiasta jäi käteen hiertävä 2. sija, joten käytännössä tämän vuoden ainut tavoite oli saada mitalli astetta kirkkaammaksi. Totta puhuen kovana treeninä vedetyn testilenkin jälkeen kiinnostus kisaa kohtaan ei ollut kovin korkealla ja ajattelin lähteä kärjen mukaan roikkumaan ja katsoa, että millaista eforttia mahdollinen voittaminen vaatisi – mitään aikatavoitetta ei ollut. Lähtöviivalla tuntemistani ainoaksi kovaksi tiesin parin vuoden takaisen voittajan Markus Tähtisen, hänenkään kunnostaan ei ollut sen kummempaa tietoa, kaveri ainakin näytti siltä, että treenattu on paljon ja syöty vähän. Oma fiilis oli hyvä – tiesin, että olen paremmassa kunnossa kuin ever – sillä mennään mihin se riittää.

0 – 10km

Aivan jäätävän kaatosateen saattelemana lähdettiin matkaan ja kyllä heti alussa huomasi, että kevennetty viikko ennen kisaa oli tehnyt hyvää. Treenikilsoja kisaa edeltävänä viikkona kertyi ehkä 60 ja sen tunsi kyllä menossa. Askel oli kevyt ja happi kulki. Lähdin mielestäni rauhallisesti liikenteeseen, mutta muutaman kilometrin jälkeen ei perässä enää ollut kuin em. Säkylän mies. Mietin, että hölkötellään eka kymppi rauhassa ja tehdään sitten tarvittaessa ratkaisut seuraavan neljänneksen aikana. 0 – 10km @ 39:10.

10 – 20km

Kympin täyttyessä katselin taakseni ja Tähtinen roikkui edelleen ihan iskuetäisyydellä. Luulisin, että meillä oli eroa maksimissaan vähän toista minuuttia. Kuten sanottu, en yhtään tiennyt kilpakumppanin kiriherkkyyttä, joten tein aina maratonille järkevän päätöksen – ratkaistaan nyt kun on vielä 32km matkaa jäljellä, vitut se missään tunnu. Laitoin yhden vaihteen isommalle ja 20km täyttyessä heitin ensimmäiset laatat tien varteen. 10 – 20km @ 37:20.

20 – 30km

Tässä ei enää näkynyt kilpakumppaneita, joten oksentelusta huolimatta julistin itseni voittajaksi. Enää pitäisi juosta loput 21km maaliin – helppo homma. Puolikkaan väliaikakin antoi toivoa reittiennätyksen rikkomisesta joten jatkoin laahustamista. Energia ei oikeen tahdonnut upota, mutta jaksoin silti pitää jonkinasteista juoksua yllä. 20 – 30km @ 38:49.

30 – 42km

30k kohdalla kolme kertaa oksentaneena päättelin, että kärsin jonkinasteisista imeytymisongelmista. Kun pelkkä oksentaminen ei riittänyt niin keho päätti tyhjentää itsensä vielä lopullisesti, joten laattailun lisäksi tuli myös pari puskareissua heitettyä. 35km paikkeilla odottelin vain, että takaa tulevat alkavat lentää ohi – väsytti niin helvetisti, että ei jaksanut edes kellosta vauhteja katsella. Tässä vaiheessa ei todellakaan pidetty minkäänlaista juoksua yllä, hyvä kun eteenpäin pääsi. Kilsavauhdit olivat jo reilusti yli neljän minuutin ja kyllä alun lento oli jaloista jäänyt reitin varrelle. Etenkin maantiejuoksussa pienikin vauhdin hiljeneminen kyllä tuntuu ja näkyy todella radikaalisti, puhumattakaan siitä kun vauhti totaalisesti romahtaa.

Jos pitää itseään lähteä kehumaan niin ehdottomia vahvuuksia omassa menemisessä on suhteellisen kestävä psyyke: En yleensä kovin helposti luovuta tai anna periksi, joten kyllähän nyt muutamat oksennukset ja vauhdin tippumiset maratonilla kestää – kyllä se keho itsensä ennen kuolemaa sammuttaa. 40km tolpalle tultaessa tiesin, että nyt ei kukaan enää tule ohi vaikka olisi millainen lento päällä. Loput 2km olivat käytännössä alamäkeä ja jaloissa oli vielä sen verran voimaa, että pääsin rullaamaan rennon reippaasti maaliin. 30 – 40km @ 40:37 (kyllä se vauhti aika paljon tipahti jos vaikka toiseen kymppiin vertaa).

Loppusuora tultiin hampaat irvessä niin kovaa kuin sen hetkisillä jaloilla mahdollista oli. En kiristä huolimatta ihan päässyt alta 2:45 vaan voittoajaksi ja uudeksi reittiennätykseksi jäi 2:45:06.

Kokonaisuudessaan kisa oli oikein onnistunut. Vauhdinjako toki oli aivan idioottimainen, mutta pääsin asetettuun tavoitteeseen ja nostelemaan pyttyä maalissa. Vuodessa maratonaika tälle reitille parani siis aika tarkalleen 15 minuuttia johon olen itse suhteellisen tyytyväinen. Vauhtitreenejä alle ja tasainen reitti niin uskoisin, että maraton PB on 2:3x alkuinen. Tällä hetkellä vielä ollaan kuitenkin sillä tasolla, että se tiukin kärki esimerkiksi Suomen polkuskenessä on todella kaukana ja realistisesti ajateltuna edes sille tasolle pääseminen millä kovimmat menijät tällä hetkelläkin ovat vaatii itseltä useamman vuoden ehjää treenaamista.

Averian jälkeen heti seuraavana viikonloppuna päästiin korkkaamaan kauden polkukunto Sipoonkorpi Traililla. 21km matkalla kovimpana haastajana oli aivan jäätävässä kevätkunnossa oleva Nordmanin Eetu. Pientä kilpajuoksua saatiin alun nopeilla pätkillä aikaiseksi, mutta kyllä kokenut polkutykki jätti maratoonarin ihmettelemään teknisiin pätkiin. Turpaan tuli, että tukka heilahti ja maalissa oltiin mielestäni hieman alimittaisen polkupuolikkaan jälkeen muutama minuutti Eetun perässä ajalla 1:30:xx. Oli kuitenkin mukavaa juosta kavereiden kanssa ja kannustaa tuttuja! Kyllä polut aina asfaltin voittaa, vaikka en siellä osaa pätkääkään juosta.

Tästä eteenpäin kausi jatkuu Bodom Traililla, jonka jälkeen heti parin päivän päästä Santahaminassa juostavalla Sandis Traililla.