Annecy – Kipinän hetki

Klo 01 Ranskan Annecyssä. Edesmenneen Steve Jobsin hittibiisi – suomalaisittain “yökyöpeli” – pärähtää soimaan. Olisin voinut kytkeä sen pois päältä jo parikymmentä minuuttia aiemmin. Jätin kuitenkin soimaan vieressä kuorsaavaa Gorilla Hietalaa varten, jottei luule että vittuillakseni herätän pukeutumisen äänillä. Koiranunta ehkä pari tuntia alla, mutta olo oli kohtuullisen virkeä. Suomiverkkarit niskaan ja aamulenkille jotta kroppa alkaisi toimia jo ennen starttia. Lähtöön oli 2,5h aikaa.

Le Balcons -hotellille johtavalla tiellä oli ruuhkaa heti aamusta. Lepakot olivat vallanneet harvat, vielä päällä olevat katuvalot. Heinäsirkat eivät antaneet hetken rauhaa. Hölkkäilin kilometrin pari. Katuvalojen loppuessa Mt. Semnozin vuoren kupeessa metsän pimeydestä kuului sellaista rapinaa että katsoin parhaaksi lähteä takaisin hotellille. Jalat tuntuivat hyvältä. Reilun parin viikon keventelyt Bodom Trailin tukkoisen menon jälkeen olivat tehneet tehtävänsä.

Suihkussa 15min ennen lähtöä mietiskelin Antti Niinikoskea. En sen herkemmin, mutta lähinnä onko mies vielä herännyt. Olihan se. Lähtö hotellilta starttipaikalle oli noin tunti ennen starttia. Bussilla moikkasin uutta bestistäni Xavier Thevenardia joka halusi avajaisissa ottaa frendiet Suomen joukkueen kanssa. Symppis kaveri. Yhteistä kieltä ei oltu opittu avajaisten jälkeenkään, mutta toivoteltiin onnea universaalilla kielellä. Ranskan jengi harjoitteli frendien ottamista bussin vieressä. Päätettiin – suomiperkele – näyttää mallia tässäkin.

Lähtöpaikalla Maxi Race -villagessa poket piti portteja kiinni kun saavuttiin alueelle. Suurin osa kisajengistä pyrki pääsemän jonon ohi “vip-alueelle” jossa bajamajat sijaitsivat. Muutaman suomalaisen kanssa todettiin, että hätä ei lue lakia ja otettiin suunnat yleisten vessojen takaa bajamaja-paratiisiin. Kannatti, suoraan jonon ohi sisään. Jätettiin ylimääräinen kannettava bajamaja-narikkaan ja jatkettiin varusteiden säilytykseen (Paitsi Antti joka lopetti koodaamisen 4min ennen lähtöä ja palasi narikkaan klo 03.28, ei hetkeäkään liian myöhään).

 

Juontaja pitää lähtökarsinassa fiilistä yllä ja hienosti pitääkin. Salamavalot räpsyvät kello 3.15. Ihmiset tulevat suoraan baarista sementinohuissa huutamaan lähtoalueelle. Huoltajat, tutut, paikalliset – kaikki ovat paikalla aamuyöstä. Viisi minuuttia. Kolme. 15 sekuntia ja soihdut suhahtavat palamaan ja valaisevat Annecyn sataman. 85km ja 5300 nousumetriä edessä. Kaikki suomalaiset heittävät viimeiset ylävitoset. SIREENISTÄ matkaan! Fiilis on mahtava. Ennen ensimmäistä nousua pari kilometriä rantabulevardia. Jonottelen alkumatkan mutta silti ensimmäinen kilometri napsahtaa 4.05. Kortelaisen Joonaksen kanssa hölkkäillään vastaantulevien kannustaessa niin paljon kun yökerhon lattialta on vielä keuhkoissa paukkuja. Huomaan Nokelaisen Jussin ja toinen kilomeri napsahtaa 3.49. Kärkeä ei tietenkään edes näy. Jalat tuntuvat erinomaisilta ensimmäiseen nousuun lähtiessä reilun parin kilometrin jälkeen. Nousua Mt. Semnozille olisi 16km ja kokonaisuudessa vajaa 1400 nousumetriä. Noksu muistuttaa useamman kerran “Nyt tulee 50 tyyppiä ohi ja me saadaan ne samassa nousussa kiinni 10km päästä”. Luotan Noksuun täysin. Etenemme rennosti höpisten. “Mimmi Kotka Ruotsista – voittiko se Lepistön Ultra Wasanissa?” “Ei lähimainkaan.”

“Oletko muistanut ottaa geeliä!?” “Ööö… Olen.. otan juuri” Jussi yrittää pitää huolen syömisestä. Kyllä lääkäri tietää mikä on hyväksi. Monta juoksijaa jotka ohittivat meidät nousun alkuosassa alkavat tulla selkä edellä vastaan 10km jälkeen samassa nousussa. Pari muutaman kymmenen metrin notkaletta mennään alaspäinkin jotta päästään jatkamaan ylöspäin. Suomen Kilian Jornet – Noksu Nokelainen – painaa jokaisessa vähänkään alamäkeä muistuttavassa vilkun päälle. Yritän seurata mutta en aivan onnistu. Siltikin ihmettelen miten menen näin helposti kaikista ohi alamäissä. Juoksu on rentoa vaikka se ei jokaiseen poseeraukseen heijastu. Peukut ylhäällä, mutta ilmeellä jäisi ruusu saamatta seremoniassa. Mallikoulu käymättä.

Katselen kellosta kilometrejä. Näyttävät yllättävän paljon ja huollon on oltava jo lähellä. Tulemme puurajan jälkeen vuoriaukealle johon on sytytetty ulkotulet reunustamaan reittiä huoltoon. Heinolan mies tykkää. Luultavasti moni muukin. Kuulen takaa Noksun äänen: “Jos haluat kuvaan niin nyt on paikkaa!” Mennään naisten ennakkosuosikin (joka myös voitti kisan) kanssa samaa matkaa. Kansaa on kerääntynyt Mt. Semnozin päälle ja kaikki huutavat ranskalaisten nimiä. “Ale ale ale, ale Finlandia”. Kello on 05.25. Huoltoteltta jo melkein näkyy. Tarkoitus oli jättää lamppu huoltoon kun päivä alkaa valjeta, ottaa mukaan sauvat, aurinkolippa ja muutama geeli. Jätän lampun. Ehkä virhe seuraavassa alamäessä johon syöksytään Noksun kanssa. Tämä “virhe” ei kuitenkaan maksa juuri mitään koko kisan mittakaavassa. Ainoastaan hieman varovaisuutta metsäisimmillä kohdilla kun tullaan hämärässä alas. Noksu menee omia menojaan alamäkeen. Itselläkään ei mene hassummin. Lähes koko ajan vilkku päällä ja avustavia huutoja miltä puolelta tullaan ohi. Kukapa olisi arvannut että Tähtitorninmäki on valmistanut tähän näin hyvin. Naisten kilpailun kärki jää hieman alamäessä mutta tulevat kiinni seuraavassa nousussa. Alamäen jälkeen tunnen että nyt on jalkapohjat, etenkin kantapäät aivan paskana. Ei tunnu vesikellolta. Onkohan tullut valittua liian leveä lesti oikeisiin alamäkiin.

Kilpailun toisessa nousussa, paljon jyrkemmässä kuin ensimmäinen, alkaa vatsan seudulla herätä jotain tuntemuksia. Mutaisilla jyrkillä pätkillä sauvat tulevat ensimmäisen kerran kunnolla hyötykäyttöön. Huomaan että hyviń jyrkällä ei ole ongelmia suhteessa muihin, mutta heti kun profiili muuttuu edes heinolalaisen itseluottamuksella mietittynä juostavaksi, alkavat kovat juosta. Itse tekisi mieli ottaa vielä pari ylimääräistä kävelyaskelta mudassa. On tullut syötyä hieman vähemmän kun mahassa kiertää. Ehkä. En oikein muista väliltä 35km – 55km tarkkoja kuvia. Energia ei imeydy, kantapäällä ei voi astua ja vatsa vaikeroi. Muutama kilometri ennen 44km huoltoa olen “vessassa” kun huomaan Kortelaisen Joonaksen pyyhältävän alamäessä ohi. Lähden housut kintuissa perään ja lähes saavutan partasuun alamäessä. Porukkamme pärähtää asvaltille pari kilometriä ennen huoltoa. “Ai saatana!” Muistan vain puukot kantapäissä ja aivojen huudon että ime sitä geeliä. Odotan keitaan ilmestymistä ranskalaiseen kylään mutta parin kilometrin hölkkä asvaltilla tuntuu ikuisuudelta. Jokainen konkkeli reitillä tulee ohitse. Postinjakajatkin. Tai mistä minä tiedän olinko edes itse reitillä. Huollossa hoen “Pepsiä pepsiä. Nyt on pakko yrittää syödä!” Juon ilmeisesti 1,5l pepsiä ja syön pienen pussin sipsiä. En uskalla ottaa kenkää pois jalasta, koska tunne on sellainen että keskeytän jos alan askarrella. Lähden hortoilemaan huollosta hieman Kortelaisen Joonaksen jälkeen ja seuraava vaihe onkin kilpailun pimein. Muistan kiroilleeni ääneen kolmannessa nousussa, “voisiko se perkeleen lama-taffel jo alkaa potkia!”. Eihän se alkanut ja porukkaa lappaa ohi kuin verkkokaupan avajaisissa. Tunne on toivoton.

Kolmannen nousun loppuvaiheessa koin retken ainoan “kangastuksen”. Tavoitan jenkkien Yassine Diboun kohdassa jossa noustaan n. 250m kilometriä kohden. Yassine kertoo että säärikivut ovat vaivanneet matkalla. Tyydyn vain kommentoimaan “jes jes, horriple horriple day.” Yassine ei kuitenkaan ollut jyrkänteen kangastus vaan paikallinen maastopyöräilijä joka kantoi fillariaan selässä pitkin samaa polkua. Hulluja nuo ranskalaiset. Nousun päällä on vaijereitakin apuna ja muutama vuorivuohi kierrettävänä. Pitkäsarvet eivät juuri suomalaisesta sauvakävelijästä perusta. Olin lukenut Jannen reittikuvausta kuin Rattoa ja viimeiset kertaukset tehtiin edellisenä yönä. Muistin ulkoa sanat: “Sen jälkeen alkaa jyrkkä kivikkoinen tie, jota on todella ikävä juosta kipeillä jaloilla. Isot terävät kivet pyörivät jaloissa ja rullailu hakkaa jalkoja. Viiden kilometrin aikana tullaan alaspäin 900 m.” Mistä se tiesi etukäteen kipeistä jaloista, voiko sen ennustaa ultrajuoksussa? Terävät kivet olisivat tuntuneet nahan läpi jos nahkaa olisi ollut jäljellä. Siinä sitä kiiruhdettiin kuin Ahtisaari rauhanneuvotteluihin.

Kivet kipinöi luihin ja ytimiin ja mieleen muistui edellisenä päivänä Jannen kanssa naapurin ukrainalaisille pakkosyötetty Robin :“Heittäydy täysii, Mitä ikinä teetkin, Ja elä nyt missä ikinä meetkin, Silmissä kipinän hetki, Heittäydy täysii, Siihen mikä on tärkee, Ja tee sitä missä sulle on järkee, Silmissä kipinän hetki, Tee mitä se vaatii, Vaik et pääsis ees maalii, Se on se fiilis mitä etsit, Silmissä kipinän hetki, Tee mitä se vaatii, Vaik et pääsis ees maalii, Se on se fiilis mitä etsit, Silmissä kipinän hetki, Kipinän hetki”  – Siis mitä helvettiä. Tee sitä missä sulle on järkee. Vaik et pääsis ees maalii. Se on se fiilis mitä etsit. Alkoi naurattamaan. Hymyilin ainakin sisäänpäin. Fiilis oli aivan hirveä. Eihän tässä ole mitään järkeä. Mutta vittuillakseni pääsen ainakin maaliin!

Alamäessä saan kiinni Ruotsin Mimmi Kotkan joka oli lähtenyt kilpailuun yhtenä naisten ennakkosuosikkina. Vaihdan Mimmin kanssa muutaman sanan ja hänelläkin on suuria vaikeuksia alamäkien kanssa. Tuskin sentään soi Robin päässä. Viimeinen huolto tuli ja meni. Muistan että huolto toimi erinomaisesti koko kisan – kiitos koko viiden hengen remmi, hattu pois! Jos kolmas nousu meni pyhällä hengellä edes siedettävästi, on henkikin nyt paennut takaisin pulloon. Viimeinen nousu Mt. Baronille ei tainnut edes olla yhtä paha kuin edellinen kolmas tömpäre. Tämä ei vain tuntunut loppuvan ollenkaan. Onneksi valitsin alkumatkasta sauvat mukaan senkin uhalla että some-kuvissa näytetään sauvakävelijältä. Nyt niihin saa sentään nojailla lähes luvan kanssa, onhan viimeinen nousu.

Alaspäin on vielä tultava. Jossain vaiheessa poseerauksen jälkeen nainen huutaa “Six kilometres down and flat!”. Mikäs siinä. Muutama kilometri alaspäin ja maalissa ollaan. Ahtisaaren haamu taapersi jo ohi serpentiineillä ja lupasin että jos olen joskus ostanut serpentiiniä, en tee sitä enää koskaan. Myöhemmin kuulin että Gorilla Hietala oli pannuttanut melko pahasti viimeisessä alamäessä, enkä ihmettele. Joku oli tuonut muutaman juuren ja kiven poluille joihin saattaisi kaatua jos pystyisi juoksemaan. Mimmi Kotka oli ohittanut minut jälleen viimeisessä nousussa, mutta todennäköisesti ruotsalaisesta joviaaliudesta johtuen laskee minut jälleen alamäessä ohitseen. Pudistelee päätään siihen malliin kolmannen tai neljännen ohituksen kohdalla, että Tinder olisi ollut helpompi vaihtoehto. Ohituksen jälkeen jännitän ehdinkö jättää Mimmiä tarpeeksi jotta ehdin käydä rauhassa vielä tarpeilla metsän siimeksessä. Mahassa tuntuu niin pahalle, että paskantaisin housuun rantabulevardilla kun tullaan maaliin. Otan riskin ja ehdin tehdä toimitukset ennen Mimmin saapumista samalle serpentiinille. Katselen kelloa että rannan pitäisi jo häämöttää.

Viimein ollaan 1,5km loppusuoralla. Näkymät ovat huikeat. Ei vuoret tietenkään, niitä oltiin nähty koko matka. Laituri on täynnä aurinkoa ottavia bikinikroppia. Valtavaa itseluottamusta ja euforian tunnetta häiritsee ainoastaan paikallinen salimarkku joka juoksee yläpelti paljaaja meikäläisen ohitse laiturilla. Toivottavasti Markulla natsaa illalla. Kilometrin kyltti. Kiihdytän vauhtia. Kellon gps on todennäköisesti jumissa kun vauhti ei kiihdy – mähän lennän! Viimeinen mutka maalisuoralle. Sano mun nimi. Sano mun nimi. Ja sehän huutaa, ranskalaisella aksentilla ” Eetu Nordman from Finlandia Ale ale ale!”

Maalissa. Miesten 73. n.180:sta mm-kisaan startanneesta. Sijat ym. ei tyydytä. Silti maalissa. Otetaan iso, iso oppi tästä mukaan matkalle kohti UTMB:tä elokuussa. Mitä muut teki paremmin? Monta asiaa, mutta Robinia ne ei tunne. Paitsi ukrainalaiset.

“Sussa on kipinä, Sen kanssa synnytään, Sun pitää vaan se saada syttymään, Mä nään sen kipinän, sen kanssa synnytään, Pian se saadaan syttymään, Mitä ikinä sun unelmat onkaan, et saavuta niitä unessa koskaan, Ota ittees niskast kii, Kelaa mitä haluut ja tee lista siit, Ja sit elät sitä aamusta iltaan, ja kun yöllä oot saanut taas virtaa, Teet taas kaikkes sen eteen, ja vaikka välillä se vaikeeks taas menee”