Ultraneitsyyden korkkaus: Vuokatti (no) Trail Challenge 75km

Apinain Kynästä -palstalla tällä kertaa tohtori Käsnänen ja Heikin ensimmäinen polku-ultra Vuokatissa.

Länsimaisen kulttuurin zeitgeistin yhden ydinosan eli blogi- ja sosiaalisen median näkyvyyden ollessa merkittävässä roolissa sponsorisopimuksissa, ja toisaalta blogitekstin itsessään omatessa käsittämätöntä itseisarvoa, lienee jo vihdoin korkea aika raportoida omista edesottamuksista Vuokatti Trail Challenge (VTC) 2015 -kilpailun 75 kilometrin matkalta. No jaa, huonot vitsit sikseen, sillä tämä amatööripolkukahlaaja on siinä mielessä onnellisessa asemassa, etteivät julmien urheiluvälinemegakorporaatioiden osakkeenomistajat sanele (vielä) mielipiteitäni varusteista, ravinteista taikka kisoista. Vaikkeivat omat raapustelutaidot kovin aleksiskivimäiset olekaan, lienee puolittainen velvollisuus raportoida nyt sitten kansalle Kainuun korpikokemuksista, sillä olen nauttinut suunnattomasti sambalaisten ja muiden polkuohjusten sekä vuorikauriiden tarinoinneista omista harjoitteluistaan ja kilpailuistaan.

Tämän muminan ollessa ensimmäinen raapustukseni Samban blogiin, lienee tarinan koheesion vuoksi tai kenties sitä juuri haitaten syytä lyhyesti raottaa omaa apinataustaani. Vaikkei pohjilta mitään sen suunnitelmallisempaa kilpaurheilua löydykään, on 33 vuoden ikään mennessä ehtinyt jotain jo kokeilemaan, vaikka niin sanottuna juoksijana olenkin täysi amatööri ja mahdollisimman kaukana noista maagisista oikeista juoksijapiireistä. Teinivuodet menivät uppopallon sekä hölkkäjuoksun ja pyöräilyn parissa mitä nyt muilta, tärkeämmiltä aktiviteeteiltaan (lue: vastakkainen sukupuoli) ehti. Opiskeluaikoina kuntosalien huumaavat tuoksut ja lihalliset ilot veivät mennessään, ja yhdistettynä ahkeraan tonnikala-makaronitankkaukseen, paino huiteli rapsakimmillaan siellä 110 kilon tietämissä. Osaa tästä massasta saa kantaa edelleen mukanaan.

Palava kipinä aerobiseen liikkumiseen leimahti vuonna 2008 maastopyöräilyn parissa, ja varsin aktiivisesti sitä (toki fiilispohjalta, ilman tarkempia treenisuunnitelmia tai kilpailuita) tulikin harrastettua viime vuoteen saakka. Koska eteneminen poluilla ja metsän hengittäminen antoivat todella paljon (ehkäpä jopa jotain polkumunkki Antti Lepistön maalailemaa zeniä), oli vain ja ainoastaan luonnollista myös yrittää tapailla juoksun kaltaista kaksipyöräilyn lisäksi. Polvikivut ja juoksuaskeleiden pyöräilyterävyyttä tylsyttyvä vaikutus eivät kuitenkaan kannustaneet parhaalla mahdollisella tavalla. Vihdoin syksyllä 2013 annoin itselleni luvan jättää pyöräilyn sivurooliin ja yrittää keskitttyä harrastelijana juoksuun. Ensimmäisiin juoksukisoihini osallistuin kesällä 2014. Säälittävistä tuloksista on turha puhua, mutta juoksu on antanut jo elämään paljon. Etenemisen helppous, luonnollisuus ja alkukantaisuus puhuttelevat syvästi, erityisesti urbaanien ympäristöjen ulkopuolella. Mainittakoon esimerkkinä vaikkapa päänsisäiset hetket poluilla, joissa ero nykyhetken ja -todellisuuden ja metsästävän alkuihmisen ajan välillä ovat sumentuneet silmänräpäyksen ajaksi. Vahvoja fiiliksiä siis.

Savolaisittain suppean alustuksen jälkeen voitaneen vihdoin siirtyä VTC-kilpailun pariin. Tapahtumahan oli uusi, vaikka UKK-vaellusreitin Vuokatin päässä on järjestetty jo aiempina vuosina polkujuoksutsembaloita. Juntit OK -seuran herrojen blogitekstistä löytyy lyhyttä historiakatsausta ja tarkempaa reittikuvausta kilpailuraportin lisäksi. VTC vaikutti mielenkiintoiselta ja itselleni ajankohdaltaan sopivalta kisalta rasauttaa ensimmäinen ultramatkan kyntö. Ennakkoon reitistä ei paljoa ollut tiedossa, mutta odotuksissa oli juostavaa reittiä aina viimeiseen pariin kymppiin saakka, joissa tulisi olemaan tarjolla erittäin teknistä, paikoin nelivetokönyä vaativaa menoa. Sanotaanko näin, että ennakko-odotukset menivät hieman metsään…

Valmistautuminen kisaan sujui mukavasti. Takana oli ehjä kevät ilman pahempia pidempiä sairasteluja tai vakavampia loukkaantumisia. Pientä rasitusvamman poikasta tuntuu tosin korkealla harjoittelumotivaatiolla ja ehkäpä ohkaisista juoksutaustoista johtuen saamaan muhimaan helpohkosti. Varmaa kuitenkin on, että itse itseään fiilispohjalta valmentaen ei asiat ole lähellekään optimaalisesti tehtyjä. Viimeisen pidemmän lenkin (Montrail 56km) vetäisin kolme viikkoa ennen kisastarttia. Vuokattiin saavuimme perjantaina hyvissä ajoin, kroppa ja mieli keventelystä ja tankkauksesta jo lähes sekoamispisteen saavuttaneina.

Odotin aikaista aamuherätystä (3:45) varsin epäilivin mielin, sillä klassisesti en ole tippaakaan aamuihminen ja tämä heijastuu aina aamulenkkien sykkeisiin saakka (noin 10 pykälää korkeammat kuin normaalisti). Ilmeisesti kisajännitys auttoi sen verran, että pikakahvin, kevyen hiilarimäsäytyksen ja sääskimyrkyn lotrauksen jälkeen olo oli yllättävän virkeä. Tähän saattoi myös vaikuttaa infernaalinen kiire bussikuljetuksen lähtöpaikalle. Bussissa vielä seurantagepsi reppuun ja kaunista aamua ihmettelemään ikkunan läpi. Lähtöpaikalla Valtimon puolella olevalla hiekkatienpätkällä oltiinkin jo sitten turhankin hyvissä ajoissa. Otin rauhassa kevyttä lämpöä suurimman osan kilpailijoista keskittyessä sosialisoimaan ja tarjoamaan veriuhriaan harvalukuisille aamuvirkuille sääskille.

Starttikäsky kävi klo 6.00 ja malttia lähteä tekemään täysin omaa suoritusta ei tietenkään ollut, kuten perinteisiin kuuluu. Alku mentiinkin 110km voittajan, Juha Kanervon (myös Valtimon pätkien ratamestari) komennossa pitkin pehmeitä, oikeastaan poluttomia pusikoita pitkin. 110km sankarien erkantuessa omalle lisälenkilleen, taitettiin matkaa edelleen todella pusikoituneessa maastossa neljän hengen porukalla. Vauhtia oli omaan makuun liikaa tässä vaiheessa pitkää päivää ajatellen, mutta vielä ei viitsinyt jättäytyä letkasta. Reittimerkinnän ollessa varsin sissityylistä, tehtiin 9 km kohdalla parin kilometrin pummi, koska uran risteäminen tieltä oli kätketty lahjakkaasti.

Lähtösuoran tarpeetonta kaahailua. Kuva: Vuokatti Trail Challenge

Lähtösuoran tarpeetonta kaahailua. Kuva: Vuokatti Trail Challenge

Raskaan pusikkopolun jatkuessa aina kohti ensimmäistä huoltopistettä, Ronkainen ja Korhonen ottivat hieman etumatkaa, koska itsellä järki vihdoin ja viimein heräsi siihen, ettei tälläistä reittiä jaksa ehkä vetää maaliin saakka lähemmäs 180 bpm -sykkeillä. Siispä taivalsimme matkaa Eetu Pekkasen kanssa kahdestaan 3. ja 4. sijaa vuorotellen.

Alkumatkan tyypillistä tunnelmaa. Kuva: Vuokatti Trail Challenge

Alkumatkan tyypillistä tunnelmaa. Kuva: Vuokatti Trail Challenge

Ensimmäisen huollon ja 35km kattavamman dropbag-keitaan väliin mahtui helppoa, juostavaa kangasmaastoa ja hieno harjupätkä. Myös radanvartta jolkoteltiin muutama kilometri. Tässä vaihessa oma askel tuntui hyvinkin hyvältä kelin ollessa täydellinen. Ennen Maanselän Etapin (noin 35km) huoltoa palattiin reitin osalta kylmään todellisuuteen eli umpeen kasvaneen UKK-reitin pariin. Huollossa vietettiin Eetun kanssa hyvä tovi. Varusteita en lähtenyt säätämään vaan tankkasin kolajuomaa, riisikakkuja ja juuressipsejä sekä latasin liivin täyteen geelejä pitkäkestoista loppumatkaa ajatellen. Tunnelma huollossa oli mukavan leppoisa. Hieman nopeamminkin olisi voinut lähteä liikkeelle sillä ensimmäiset kilometrit huollon jälkeen olivat nihkeitä mahan ollessa täynnä ja kropan ehdittyä jäähtyä.

Leveää ja nopeaa baanaa kainuulaisittain. Kuva: Vuokatti Trail Challenge

Leveää ja nopeaa baanaa kainuulaisittain. Kuva: Vuokatti Trail Challenge

Maanselän etapilta reitti jatkui pääosin hyvinkin tutuksi tulleen pusikoituneena ja kosteana. Lappavaaran loivassa nousussa noin 40 km kohdalla jalka tuntui vielä suht’ kevyeltä ja omaa vauhtia tunkatessa Eetu jäi hieman jälkeen. Vaaralta laskun jälkeen olo alkoi heikkenemään yllättävän nopeasti vaikka sinänsä energiat ja nesteet tuntuivatkin imeytyvän. Jalkojen käskytys alkoi käydä vaikeammaksi ja takareidet vihjailivat, että kramppeja olisi todennäköisesti luvassa. Noin 46 km paikkeilla oli pakko jättäytyä Eetun kelkasta, koska lopun tekniset vaarapätkät kummittelivat jo mielessä. Teerivaaran huoltoon saakka reitti jatkui lähes poluttomana. Pikaisen nesteytyksen sekä suola- ja energiatankkauksen jälkeen matkanteko eteni suhteellisen mukavasti, mutta takareisiä piti alkaa jo varomaan aikalailla.

Ensimmäistä kunnon vaaraa odotellessa jotos meinasi käydä tylsäksi, kramppiuhan pitäessä kuitenkin homman jännittävänä. Suunnilleen 60 km kohdalla sykkeet alkoivat olemaan jo ihmeen alhaalla. Osittain varmastikin jalkojen rajoittamana, mutta varmaankin myös kehon glykogeenivarantojen alkaessa olemaan totaalisen loppu. Mielenkiintoinen elämys, sillä varsinaista kunnollista bonkkausfiilistä ei kuitenkaan missään vaiheessa ilmennyt.

Vihdoin ja viimein yllättävän lehmihaan kiertoreitin jälkeen (sähköaita!) eteen avautui lohkareinen nousu Tolhovaaralle ja samalla alkoi ärhäkkä kuurosade. Nousua sai tunkata välillä ihan rehdisti nelivetoa, ja tässä vaiheessa tajusin, että takareidet tulevat rajoittamaan loppuosan menoa muuta fysiikkaa ja psyykettä enemmän. Jokaisen kiviportaan nousu piti ottaa varovaisesti, ettei takareisi rapsahda lukkoon. Kaatosateessa hidas eteneminen jatkui vaaralta toiselle hitaasti mutta varmasti, välillä nelivedolla myös alaspäin edeten. Keskeyttäminen ei käynyt kertaakaan mielessä. Lähinnä harmitti kun energioita olisi kyllä riittänyt, mutta jalat eivät antaneet myöten yhtään agressiivisempaan etenemiseen. Säälittävän hitaan könyämiseni lomassa mietiskelin ymmärtääkseni Dave Hortonin lausumaa viisautta: “Pain is inevitable, suffering is optional.”

Rönkön huollon (oivallisista suklaamustikoista iso peukku!) jälkeen sade lakkasi ja Jukka Lukkari tuli odotetusti kantaan kiinni. Totesin hänelle takareiskojeni päättäneen rajoittaa vaarahuiputusnopeuteni minimiin, mutta ilmeisen kohteliaana miehenä Lukkari ei painellut vielä ensimmäisessä nousussa omille teilleen. Viimeisten vaarojen kohdalla muutama tovi aiemmin takaa startanneet 23 ja 42 km -sarjojen kärjet alkoivat pommittelemaan ohitse sata lasissa. Kateellisena katsoin heidän etenemistään ja karjuin terävät tsempit perään.

Viimeinen nousu eli Iso-Pölly koitti kuin koittikin, ja tässä vaiheessa homma helpotti, koska käytännössä jäljellä oli enää noin 3 km sisältäen loppulaskun ja pari kilsaa tasamaata. Laskettelurinne piti tassutella polvien seudun kipuiluiden johdosta melkoisen varovaisesti, kuitenkin juoksua etäisesti muistuttavin askelin. Tasamaalla ei kunnon loppulaukkaa irronnut vaikka kuinka yritti ruoskia kinttujaan. Muutama sata metriä ennen maaliviivaa piti kuulustelukarjua vielä takaa vauhdilla lähestyneelle herralle, ettei vaan ole 75 km -könkkääjiä. Aikansa epämääräistä älämölöäniä kuunneltuaan tunnusti kuuluvansa 23 km -pikakiitäjiin, joten etanatyylinen loppukiri jäi tällä kertaa tekemättä. Maaliviivan, viidennen sijan ja noin kymmenen tunnin etenemisen jälkeen pystyi toteamaan, että kokemattomista jaloista tuli otettua melko täydellisesti mehut irti.

Viimeisen vaaranousun lopussa alkoi jo askel painamaan. Kuva: Vuokatti Trail Challenge

Viimeisen vaaranousun lopussa alkoi jo askel painamaan. Kuva: Vuokatti Trail Challenge

Kaiken kaikkiaan ensimmäinen ultrakisa oli hieno kokemus ja ennen kaikkea tutustumismatka omaan fysiikkaan ja myös mieleen. On samalla kiehtovaa ja toisaalta äärimmäisen turhauttavaa, kun tahtoa sekä energiaa olisi ja jalatkaan eivät ole hapoilla, mutta aivoista periferiaan lähetetty hermoimpulssi ei vaan saa aikaan toivottuja jalkojen liikkeitä. Liian raju alku varmastikin edesauttoi takareisien kramppinoidankehää, mutta turhapa näitä on liiaksi jälkikäteen jossitella. Heikko mikä heikko.

VTC:n 75 km (saati sitten 110 km) reitti oli siis kieltämättä raskas, jota heijastelee myös voittajan eli Jussi Korhosen loppuaikakin (9:01) vaikkei nousua kertynytkään Suunnon mukaan kuin noin 1600 m. Alustan pehmeys ja jalkaterät ympärilleen kietova näreikkö imivät energioita tehokkaasti. Reittihän on kaikille sama, joten itkuporaaminen tästä on turhaa. Olisi ollut hienoa päästä pudottelemaan loppuosan herkullisia luolamiehisiä vuoristoratapätkiä paremmin tottelevilla alaraajoilla.

Palautuminen kisasta on sujunut yllättävänkin hyvin. Otin vajaan viikon taukoa juoksusta ja muutaman päivän totaalilevon jälkeen aloitin varovaisen liikkumisen salilla ja heti kohta vuoristokönyillä tuuperruttavan helteisessä Pohjois-Italiassa. Ensimmäiset pari päivää oli pääkopan sisällä todella uupunut olo, jota ei ole tullutkaan vielä aiemmin koettua lyhempien kilpailuiden jälkimainingeissa. Kohta alkaakin jo uusi keventely kohti NUTS Pallaksen 55 km -tunturikirmausta.

Kisan aikaisista varusteista voisi mainita Inov-8:n Mudclaw265 -popottimet (lukkonauhoituksella), jotka osoittautuivat erityisesti loppuosan rankkasateen kastelemille vaarakarkeloille nappivalinnoiksi. Myös Drymaxin sukkia täytyy kiitellä, sillä lähes jatkuvasti kastuneista jaloista huolimatta selvisin reissusta ilman ainuttakaan rakkoa tai menetettyä kynttä. Pääosan energioista nautiskelin GU:n ja Clifin geeleistä (kofeiinilla ja ilman). Nesteenä pääosin vettä ja hieman myös Nuunin elektrolyyttiliuosta. Suolatabletteja meni myös muutama. Onnekseni mahaongelmia ei tälläkään kertaa ollut ja ruokahalua riitti koko kisan ajan ja sen jälkeen (sekä muinakin aikoina).

 

Movescount http://www.movescount.com/fi/moves/move67408433

 

Kisan ennakkovideo https://www.youtube.com/watch?v=hrhqW_UD5C8