Telakalla – ystävä vai vihollinen

Olet saattanut törmätä Samban tapahtumissa hymyilevään herrasmieheen aina auttamassa, se on Harri. Herrasmies on nyt myös Karhunkierros-Finisher upealla suorituksella! Karhunkierrokselta raporttia luvassa myöhemmin.

harri2

 

Viime viikolla tuli 55 mailia täyteen ja voin todeta, että aikamoista ”ultraa” viimeiset 8 mailia ovat olleet. Kun niin usein, eri yhteyksissä, on kuullut ihmisten puhuvan ja kirjoittavan telakalla olemisesta niin pohdin myös omakohtaisia kokemuksia viime vuosista ja nimenomaan telakalla olemisen näkökulmasta. Ohessa on oma vamma-CV ja vaikka usein olen kuullut todettavan ”laiska töitään luettelee”, niin en luettele vammoja säälipisteiden toivossa vaan tuodakseni ja valottaakseni hieman lähestymiskulmaa omille pohdinnoille.

Välilevyn pullistuma(t) aiheutti lievän ja huomaamattoman hermoratavaurion vasempaan jalkaan, oikean polven tähystys ja toipumisaikana todettiin myös murtuma polvessa. Oikean akillesjänteen kipeytyminen, näköhäiriöitä ja huimausta ja seurauksena todettiin aortassa merkittävä läppävuoto eli aortta oli laajentunut 52-53mm ja kun syntyjään on puuttunut yksi purje läpästä, niin eihän se veri sydämestä lähtenyt normaalisti vaan osittain velloi edestakaisin. Eli laitettiin keinoläppä (hiilikuitu). Leikkauksen jälkeen oikeassa olkapäässä todettiin kiertäjäkalvon repeämä ja tulehdus. Sain sen kuntoutettua ja sitten loukkasin vasemman polven ja ei kun tähystykseen. Tähystyksen jälkeen polvi tulehtui ja se jouduttiin punkteeraamaan useaan kertaan ja yhteensä seitsemän viikkoa sairauslomaa. Sitten kipeytyi taas akillesjänne, toisessa olkapäässä todettiin repeämä ja tulehdus ja viimeisimpänä issias-tyylinen hermopinne, joka vetää ikävästi toiseen jalkaan. Eikä tässä vielä kaikki, lisääkin löytyisi mutta ehkä parempi lopettaa luettelo tähän.

WP_20150523_19_49_56_Pro

Edellä mainituista johtuen olen usein miettinyt, että selvästi joku taho ei halua meikäläisen harjoittavan kestävyysliikuntaa. Onko se oma kroppa, joka yrittää varoitella että himmailehan nyt vähän ennen kuin jotain vakavampaa sattuu, vai onko se joku muu ”ystävä”, jolla on ollut sormet pelissä ja jota en ole tavannut, ainakaan vielä.

Jos vammautumisesta ei ole kyse ulkoisista seikoista, niin usein syy siihen on että jotain on jäänyt tekemättä, tai jotain on tehty liikaa ja näin keho suojelee jotta isompia vaurioita ei pääse syntymään. Itse olen kiitollinen oikean jalan akillesjänteelle. Olin yhtenä päivänä, muutama vuosi sitten, yrittämässä pientä hölkkää ja ihmettelin kun ei jaksa mitään ja happi loppuu heti. No päätin lähteä vetämään ylämäkivetoja, 5-6 x 50–60 sek, jotta saisi vähän hapenottoa paremmaksi. Onneksi jouduin keskeyttämään toisen vedon aikana, kun akilles otti itseensä. No parin viikon päästä olikin jo lähete sydänleikkaukseen. Jos olisin jatkanut harjoitusta, niin olisi ollut riski aortan repeämiseen. Samoin selkä, polvi ja olkapäät ovat rajoittaneet voimaharjoittelua – hyvä niin, sillä väärin tehtynä (”isoilla” painoilla) verenpaine kohoaa hetkellisesti huomattavasti, mikä ei tee hyvää nousevalle aortalle tai riski sisäiseen verenvuotoon kasvaa (verenohennuslääkitys).

Olen oppinut olemaan kiitollinen pienille kivuille ja vammoille, sillä ne ovat tosiaan antaneet uutta näkökulmaa liikuntaan ja harjoitteluun sekä samalla ne ovat kasvattaneet positiivisesti sitä nälkää, jota tunnen luonnossa ”höntsäilyä” kohtaan. Samalla olen huomannut vaihtoehtoharjoittelun merkityksen ja joskus juoksu on lähtenyt jopa paremmin rullaamaan näiden harjoitusten jälkeen. Mielestäni yksi tärkeimmistä asioista telakalaoloaikana on rytmin tai rutiinien säilyttäminen. Jos kadotat tekemisen rytmin, on huomattavasti aloittaa säännöllinen harjoittelu tai liikkuminen – näin hieman yleistäen. Viimeksi kun olin lähes kuusi viikkoa makuuasennossa, tein ranteita vahvistavia harjoitteita, kun seisoskella ei kärsinyt. Samoin eri telakkajaksojen yhteydessä jalat olivat menneet siihen kuntoon, että tunne oli kuin kaksi kaislaa roikkuisi persuksista. Oli aika vaikeaa aloitella harjoittelua, kun sai olla koko ajan varuillaan, ettei innostu liikaa, mikä todennäköisesti olisi johtanut uusiin ongelmiin. Ja myös tekemisen rytmi oli kadonnut.

Tällä, ehkä hieman sekavalla kirjoituksella, haluan tuoda esille sen että vaikka vammoista toipuminen ei ole kivaa, voi asioita tarkastella myös toisesta näkökulmasta. Omat realistiset tavoitteet ja edellytykset – ovatko ne oikeassa suhteessa. Miten voin hyödyntää ”menetettyä” aikaa, voinko jollain muulla tavalla osallistua toimintaan vaikka ei yhteislenkeille kykenisi jne. Samoin voi tällöin hyödyntää aikaa hankkimalla tietoutta harjoittelusta tai lukea toisten tarinoita aiheeseen liittyen. Minulle yksi henkireikä on ollut blogien kahlaaminen ja erityisesti mieleeni ovat jääneet ”Ajatuksia juoksemisesta ja elämästä” sekä Make-miehen kirjoitukset.

Nyt kun pyöräilykauden aloitus on korkattu niin mieleeni tuli vanha, omaan kokemukseeni perustuva motto: ” Aina kun näkee naisia tai lapsia liikenteessä, tulee muiden tielläliikkujien noudattaa erityistä varovaisuutta”. 😉

Aurinkoista kevättä kaikille polkujuoksun ja muun kestävyysliikunnan ystäville.

-Harri-