Sysikallio100 – Suomen Barkley Marathons

Päätin jo kisassa, että kirjoitan tapahtumasta, mutta annan kehon, jalkojen ja mielen palautua ensin kunnolla. Nyt ensimmäinen kokonainen (Yeah right) treeniviikko takana ja on aika lyödä kelat nippuun Suomen varmasti haastavimmasta “juoksu”tapahtumasta. Sisältää kisan luonteeseen sopivaa sekavaa ajatusvirtaa riimitettynä sopimattoman monella kirosanalla ja paskalla lyrikaalla. Kaikki artikkelin kuvat ovat härskisti varastettuja tapahtuman Facebook sivuilta. Kiitos ja anteeksi.

Sysikallio100 – Last Edition. Viimeisen kerran järjestettävä pikkujoulu funrun Espoon pimeässä ja mutaisessa metsässä. 40 kierrosta 2,5km looppia – jokaisen kierroksen jälkeen psyykettä raastava lämmin huoltotila täynnä ruokaa, kylmää, pimeää, mutaa, sadetta, väsymystä, paskoja vitsejä ja 25 muuta idioottia kokeilemassa miten pää kestää. Tänne oli pakko päästä.

Vuoden 2014 sysikallio meni itseltä penkin alle DNF muodossa. Silloin oli mukamas kuumetta, mutta myönettäköön, että oikea syy keskeytykseen oli heikko mieli ja paska kunto. Se, että kaikki muutkin osallistujat keskeyttivät ei lohduttanut yhtään vaan liian helposti tehty päätös oman kisan kesken jättämisesti kaiveli mieltä vielä vuodenkin jälkeen. Tämän vuoden kisaan menin sillä oletuksella, että päätyyn mennään mikäli jalka ei katkea. Huutelin tästä myös kovaan ääneen somessa ja mainostin rehvakkaasti olevani 100% finisher – sen verran kovaan ääneen pelle huuteli, että aloin jopa itse totuttautua maaliin asti menemiseen. Edessä olisi siis n. 35 tuntia ratkiriemukasta kiipelyä ja syömistä, pikkujoulut parhaimmillaan. Vuoden takaisesta vahingosta viisastuneena tiesin, että finisher titteli ei vaatisi mitään muuta kuin kovaa päätä ja mahdollisimman vähäistä notkoilua siinä joka kierroksen jälkeisessä keitaassa, huoltotunnelissa jossa harmi kyllä, matka ei vähenisi metriäkään.

Anyway – Matkaan lähdettiin lamput säihkyen klo 18:00 – Finisherit ei juokse oli kisataktiikkana ja tarkoituksena olikin mennä todella rauhassa. Ensimmäinen kierros mentiin Mikael Heermanin kanssa kärjessä letkaa vetäen ja päästettiin kovemmat menijät vauhdittamaan kisaa n. tunnin könyämisen jälkeen. Itse jatkoin kävelyllä miettien, että kauankohan psyyke kestää ennenkuin vauhti lähtee lapasesta. Ensimmäiset 10 kierrosta menivät aika mitään sanomattomasti perus nylkkyvauhtia kavereiden kanssa rupatellessa, huollossa syödessä ja kallioilla könytessä – Meno oli yllättävän rauhallista ja olin aika yllättynyt kun sykkeet painelivat missä sattuu. Näille kohdille sattui varmaankin ensimmäinen synkempi hetki jota ei varsinaisesti piristänyt kun sykemittaria katsoessani avg. näytti 145bpm ja Mr. Nuurdman ilmoitti pirteänä, että keskarit hänellä varmaan siellä 90 kieppeillä. On ne lintubongarit kovia. Ei se mitään, jatkettiin menoa – tulisipa ainakin hyvä 40 tunnin VK treeni.

Olen joskus tännekin kisaraporteissa kirjoittanut kuinka itselläni yksi raivostuttavimmista piirteistä pitkissä kisoissa on se, että aivan sattumanvaraiset biisit alkavat soimaan päässä eivätkä lähde sieltä perkele kirveelläkään. Nyt vuorossa oli Antti Tuisku ja se iki-ihana Peto biisi. Eiiiiiii…Tää jos raikuisi tyhjässä mielessä koko jäljellä olevat 30 tuntia niin olisin valmis flippaamaan kalliolta alas. Toivoin, että Antti rauhoittuisi ja jatkoin karkeloita. Mitään sen kummempaa ongelmaa ei ollut, mitä nyt välillä vähän synkkiä hetkiä ja muutama nilkan kääntyminen – kuuluu lajiin.

Lauantaiauringon ilmestyminen taivaalle oli kuin lahja jumalalta, alkoi jo tosissaan siinä vaiheessa hieman vituttamaan pimeä metsä ja tutuksi tulleet mutavellinousut. Mee itse juoksemaan ympyrää ja kuuntelemaan Antti Tuiskua repeatilla – not fun. Nyt näki reitin vähän uudessa valossa ja mieli piristyi. Kierroksia oli tässä vaiheessa takana muistaakseni sellainen 17 – 19. Tarkoitus oli mennä minimihuolloilla valoisan aikaan niin pitkälle kuin mahdollista ja haaveilin vähän 30 kierroksen saavuttamista ilman lamppua, kuinkahan sekaisin sitä oikeasti olikaan.

Tässä etsin korvatulppia, että saisin Antin hiljaiseksi edes hetkeksi.

Tässä etsin korvatulppia, että saisin Antin hiljenemään edes hetkeksi.

Päivä tuli ja päivä meni. Katselin huollossa epäuskoisena kierretyjä kierroksia osoittavaa taulua ja tajusin otsalamppua päähän vetäessä, että vielä olisi sellainen 16 kierrosta jäljellä – todella hienoa, oikein superkivaa. No eipä siinä, ei muuta kuin tossua toisen eteen ja metsään – suurin osa 25 lähtijästä oli jo keskeyttänyt, joten kun väki vähenee niin pidot paranee. Nyt ei meno tosiaan ollut enää ihan pirteimillään ja erinäisiä (keksittyjä) kiputiloja oli ympäri kroppaa, tästä eteenpäin homma olisi pelkkää psyykkistä taistelua maaliin pääsemiseksi. Aina kun tuntui erityispaskalta niin raahauduin huoltoon ja ilmoitin rehvakkaasti, että jos finishereitä laskette niin tässä on ainakin yksi – helpottaa sitten loppujen kanssa pähkäilyssä. Auttoi itseä ainakin henkisesti kun tiesi, että keskeyttäminen ei käytännössä tulisi kyseeseen – ei sitä vittuilua kestäisi.

Kierros 25 – No idea…

Kierros 26 – No idea……

Kierros 27 ensimmäinen kallio – Joulupukki tarjosi kuumaa mehua ja kertoi iloisena, että seuraavan kerran kun nähdään niin tätä saa terästettynä. Joo, toki… Eiköhän se ollut siinä. Onneksi kuulin myöhemmin muidenkin reitillä raatavien puhuvan juomaa tarjoavasta partasuusta, josta päättelin, että en ehkä olekaan niin sekaisin kuin luulin olevani.

Kierros 28 – Terästettyä mehua…Pakko jaksaa…

Kierros 29 – No idea….

Kierroksella 30 ajattelin, että otan sykevyön irti. Kellosta oli akku loppunut jo n. 15 tuntia sitten, mutta sykevyön riisuminen siinä vaiheessa vaati niin älytöntä fyysistä ponnistelua, että päätin jättää sen paikoilleen, ei se leipää pyytäisi…Ei leipää, mutta ihimisliha tuntui kelpaavan – vyön mukana lähti lähettimen kokoinen pala nahkaa ja jätti mageen punaisen tatuoinnin nännien väliin. Laitoin jeesusteippiä päälle, ettei paita likaantuisi. Kenkiä vaihtaessa irtosi kynsi ja kierrokselle lähtiessä tirskahti veret nenästä. Meininki oli aivan timanttista ja nautin joka askeleesta.

Pirteen näköinen kaveri - Koitan paikkailla verisuonia, että saisi jatkettua matkaa.

Pirteen näköinen kaveri – Koitan paikkailla verisuonia, että saisi jatkettua matkaa.

”Ainakun flippaan niin peto on irti”. Mietin vakavissani, että olisiko keskeyttäminen Antti Tuiskun takia uskottavaa, mutta päätin kuitenkin, että yhdelläkään lappeenrantalaisella ei ole sellaisia voimia. Vai oliko se perkele joensuusta…Huollossa oli pizzaa, kierroksia jäljellä enää about 8 ja vaikka fiilis olikin kaikinpuolin suoraan helvetistä niin tässä vaiheessa olin menossa maaliin vaikka se jalka katkeaisikin – Cutoffeihin oli ylimääräistä aikaa n. 5 tuntia ja se viinaa tarjoava joulupukkikin oli varmaan tulossa. Väsytti aivan käsittämättömän paljon – pimeällä reitillä yksin mennessäni puut liikkuivat vaikka ei edes tuullut, suopätkät olivat täynnä sammakoita ja meininki oli kuin Fear and Loathing in Las Vegas meskaliini tripiltä – Sysikallio on parasta huumetta.

Porukka oli pudonnut tasaisesti pois ja jäljellä olivat ainoat 5 maaliin menevää urhoollista. Välillä käveltiin porukalla ja kierrokset alkoivat olemaan yli tunnin mittaisia ilman huoltotaukoja. Muutaman kierroksen jaksoin pelkkää kävelyä kunnes tulin siihen tulokseen, että kestän ennemmin sen juoksun aiheuttaman fyysisen tuskan kuin yli tunnin kierroksien aiheuttaman psyykkisen hajoamisen. Seura oli ihan mukavaa, mutta rehellisesti sanottuna halusin mahdollisimmaan nopeasti homman pakettiin ja himaan.

Oranssit ovat DNF - muutama urhoollinen jatkoi loppuun asti.

Oranssit ovat DNF – muutama urhoollinen jatkoi loppuun asti.

Viimeiset kierrokset mentiin samassa sumussa kilpailun voittajan Mikael Heermanin, sekä kakkoseksi tulleen Markus Juvalan kanssa – molemmat Samban poikia. Saatettiin Juvalan kanssa Mikke maaliin ja lähdettiin yhdessä kiertämään viimeisiä kolmea kierrosta. Viinapukkikin oli tullut takaisin ensimmäiselle kallionousulle ja siellä tosiaan oli viskiä odottamassa – pikku jurrissa on aina mukavampaa könytä, joten otin joka kierroksella ihan reilun huikan – Kiitos korvatunturi, kiitos joulupukki, muori ja tontut.

Viimeinen kierros Markuksen kanssa nousut ja laskut hyvästellen ja käsikädessä jaetulla 2. ja 3. sijalle maaliin – 36h 24min done. HALLELUJAH!

Sysikallio Finisher 2013 & 2015 - Kiitos ja kumarrus.

Sysikallio Finisher 2013 & 2015 – Kiitos ja kumarrus.

Afterthoughts:

Kisa meni suunnitellusti – maaliin tultiin ja hauskaa oli. Mitään varsinaista kilpailuasetelmaa ja veren maku suussa voittamiseksi puurtamista ei ollut, joten “sijoitukseenkin” voi olla tyytyväinen. Tottakai kilpailuhenkisyys on aina mukana tapahtumissa ja nostan hattua ja kumarran syvää Mikaelille – Kova äijä, kunto ja pää. Jokainen finisher on tittelinsä ansainnut ja vaikka Barkley maine tapahtumalta menikin viiden finisherin myötä niin kyllä tämä edelleen on omasta mielestä Suomen- ja yksi maailman rankimmista kisoista – 100 mailin menijät olisivat tällä pallolla hyvin harvassa.

Käytännössä oma juoksu”ura” lähti sysikalliosta vuonna 2013 ja nyt muutama vuosi myöhemmin tähän on hyvä lopettaa Sysikallion könyäminen ja mennä kohti uusia haasteita. Tajuttoman suuri kiitos järjestäjille, kaikille huoltajille, paikalla käyneille- ja puhelimitse yhteyttä pitäneille kavereille ja perheenjäsenille, kanssakisaajille, viina- ja mehupukille, sekä Antti Tuiskulle – Olen taas pienen palan parempi ihminen. Nyt pöydät täyteen ja silleen. MORO!