Tulevana viikonloppuna Frederikin laulustakin tutulla Gran Canarian saarella juostaan nimensä mukaisesti saaren halki kulkeva Transgrancanaria. Sambalaisista viivalla ovat 126 km matkalla Niko ja Pekka, 83 km matkalla Antti, Laura ja Timo. Kävin juoksemassa kilpailun viime vuonna ja rankoista kokemuksista huolimatta, tai ehkä niiden ansiosta, paluu kisanäyttämölle on käynyt mielessä. Tänä vuonna pitää kuitenkin keskittyä vain muistelemaan vuodentakaista.
Kanariansaarilla on suomalaisten keskuudessa lievästi sanottuna huonohko maine, mutta vuorijuoksijalle paikka on mitä mainioin. Sinne on edullista matkustaa, lämpöä riittää kohtuullisesti talvisaikaankin ja turistipaikoissa kaikki tarvittava on lähietäisyydellä. Kun malttaa pari päivää juoda Mojitoa vähän maltillisemmin ja vaihtaa vyölaukun hieman isompaan reppuun, niin viikon perheloman aikana ehtii hyvin käydä pienen kisan juoksemassa. Valkoiset urheilusukatkin vielä menevät, mutta sandaalien tilalle kannattaa heittää vähän paremmin jalkaa tukevat kengät, sillä kivikkoinen alusta voi muuten tehdä hallaa nilkoille.
Transgrancanarian pisin matka starttaa perjantai-iltana klo 23 aikaan Agaeten satamakylästä saaren luoteiskulmasta. Vuorikisoille perinteiseen tapaan sännätään saman tien ylämäkeen, jota reitin varrella riittää noin 7.000 metrin verran. Järjestäjä taitaa ilmoittaa jopa 8.500 m, mutta he ovat espanjalaisia, eikä siellä päin kaikki ole aina ihan niin justiinsa. Lähtö on kokemuksena hieno, kun pitkän matkan juoksijat pakkautuvat laiturille, ja viereiseen kallioseinämään heijastetaan pilkkopimeässä valtavankokoisia sponsoreiden logoja ja muita kuvia.
Reitti on kaksijakoinen, sillä pohjoisesta saapuvat pilvet törmäävät vuoristoon ja aiheuttavat sateita saaren pohjoisosiin. Maasto on vehreämpää, polut savisempia ja puskaa enemmän. Myös kosteus voi yön aikana nousta kovaksi kun lämpötila laskee – erityisesti, mitä ylemmäs vuoristoon noustaan. Todennäköisesti kuitenkin shortseilla, t-paidalla ja irtohihoilla pärjää. Maisemista ei yön aikana pääse juurikaan nauttimaan, mutta ensimmäisessä mäessä kannattaa välillä katsoa taakseen, sillä juoksijoiden otsalamput muodostavat hienon helminauhan. Toki omasta vauhdista riippuu, kuinka pitkänä helminauha näkyy.
Alkuosa on tuoreilla jaloilla mukavaa juostavaa, mutta mitä pidemmälle mennään, sitä kuivemmaksi ja kivikkoisemmaksi alusta muuttuu. Suurin osa nousumetreistä kavutaan reitin alkupuolella, mutta pahimmat osuvat suurin piirtein reitin puolivälin paikkeille, jossa noustaan pari isompaa töppyrää. Niistä jälkimmäinen käy Roque Nublolla, joka on yksi Gran Canarian tunnetuimmista nähtävyyksistä, sekä lähellä saaren korkeinta kohtaa Pico de las Nievesiä. Tästä eteenpäin onkin lähes yksinomaan alamäkeä ja enää maratonin verran matkaa maaliin. Helppo homma, voisi joku kuvitella, mutta eiköhän siinä yksi jos toinenkin joudu itseään psyykkaamaan, jotta matka etenee toivotulla tavalla. Kivikossa kun saattaa olla ikävää juosta alamäkeenkin, varsinkin jos jalkaterissä on yhtään kisan aiheuttamia vaurioita – ja kaikilla niitä on! Kenkävalinnan onnistumisesta sitten riippuu, kuinka paljon.
Moni on kysynyt vinkkejä kisaa varten, mutta tärkeintä lienee malttaa alussa ja muistaa varmistaa energiansaanti myös silloin kun tuntee kulkevan. Vaikka todennäköisesti on itsestään selvä asia, ettei ensimmäiseen mäkeen kannata tyhjentää kaikkia energiavarojaan, niin silti moni tuntuu näin tekevän. Yleensä kuitenkin suomalaisten sijoitus tuppaa nousemaan kisan aikana, joten ehkä meikäläiset osaavat malttaa paremmin mielensä alussa.
Fyysisen kantin lisäksi vähintään yhtä tärkeä on se henkinen. Olen jo muutaman pidemmän retken selvittäneenä ymmärtänyt sen, ettei kisan aikana kannata miettiä tämän olevan viimeinen kerta kun johonkin näin hölmöön ryhtyy. Seuraavalla viikolla sitä kuitenkin jo selailee kalenteria etsien uusia haasteita. Sen sijaan kannattaa tiedostaa jo etukäteen, että homma ei tule olemaan helppoa. Henkisellä kapasiteetilla usein ratkaistaan loppuen lopuksi se, päättyykö kilpailu matkan varrelle vai maaliin.
Nöyryyttä tarvitaan, sillä aika nopeasti unohtuu miten vaikeaa kisan aikana on ollut. Omalta osaltani Transgrancanaria oli ehkä vaikein kisa koskaan, mutten usko Madeira Island Ultra Trailin tänä vuonna olevan yhtään helpompi. Cheekiä lainaten ”se voittaa, joka kestää kipuu ja viimesenä radalta vetää sivuun”. Vaikea niitä fiiliksiä on silti etukäteen miettiä, vaan vasta kisassa muistaa, miten pahalta juokseminen voi tuntua kun paikat ovat ihan jumissa ja väsyttää.
Noin vuorokausi on pitkä aika olla omissa ajatuksissaan ja osa turvautuu kuuntelemaan musiikkia. En ole sitä ikinä kokeilut, mutta yleensä joku korvamato pyörii mielessä. Siihenkin voi itse vaikuttaa valmistautumalla, ja tähän kisaan sopivat loistavasti Frederikin sanat. Ei muuta kuin Youtubesta sävel haltuun ja tsemppiä kaikille kisaan!
”Hei Gran Canaria Nyt öljyt vartaloon Hei beibi näytän tien Yön läpi aamuun vien”
Samba Trail Running Club
Muistoja Gran Canarialta
Janne HietalaTulevana viikonloppuna Frederikin laulustakin tutulla Gran Canarian saarella juostaan nimensä mukaisesti saaren halki kulkeva Transgrancanaria. Sambalaisista viivalla ovat 126 km matkalla Niko ja Pekka, 83 km matkalla Antti, Laura ja Timo. Kävin juoksemassa kilpailun viime vuonna ja rankoista kokemuksista huolimatta, tai ehkä niiden ansiosta, paluu kisanäyttämölle on käynyt mielessä. Tänä vuonna pitää kuitenkin keskittyä vain muistelemaan vuodentakaista.
Kanariansaarilla on suomalaisten keskuudessa lievästi sanottuna huonohko maine, mutta vuorijuoksijalle paikka on mitä mainioin. Sinne on edullista matkustaa, lämpöä riittää kohtuullisesti talvisaikaankin ja turistipaikoissa kaikki tarvittava on lähietäisyydellä. Kun malttaa pari päivää juoda Mojitoa vähän maltillisemmin ja vaihtaa vyölaukun hieman isompaan reppuun, niin viikon perheloman aikana ehtii hyvin käydä pienen kisan juoksemassa. Valkoiset urheilusukatkin vielä menevät, mutta sandaalien tilalle kannattaa heittää vähän paremmin jalkaa tukevat kengät, sillä kivikkoinen alusta voi muuten tehdä hallaa nilkoille.
Transgrancanarian pisin matka starttaa perjantai-iltana klo 23 aikaan Agaeten satamakylästä saaren luoteiskulmasta. Vuorikisoille perinteiseen tapaan sännätään saman tien ylämäkeen, jota reitin varrella riittää noin 7.000 metrin verran. Järjestäjä taitaa ilmoittaa jopa 8.500 m, mutta he ovat espanjalaisia, eikä siellä päin kaikki ole aina ihan niin justiinsa. Lähtö on kokemuksena hieno, kun pitkän matkan juoksijat pakkautuvat laiturille, ja viereiseen kallioseinämään heijastetaan pilkkopimeässä valtavankokoisia sponsoreiden logoja ja muita kuvia.
Reitti on kaksijakoinen, sillä pohjoisesta saapuvat pilvet törmäävät vuoristoon ja aiheuttavat sateita saaren pohjoisosiin. Maasto on vehreämpää, polut savisempia ja puskaa enemmän. Myös kosteus voi yön aikana nousta kovaksi kun lämpötila laskee – erityisesti, mitä ylemmäs vuoristoon noustaan. Todennäköisesti kuitenkin shortseilla, t-paidalla ja irtohihoilla pärjää. Maisemista ei yön aikana pääse juurikaan nauttimaan, mutta ensimmäisessä mäessä kannattaa välillä katsoa taakseen, sillä juoksijoiden otsalamput muodostavat hienon helminauhan. Toki omasta vauhdista riippuu, kuinka pitkänä helminauha näkyy.
Alkuosa on tuoreilla jaloilla mukavaa juostavaa, mutta mitä pidemmälle mennään, sitä kuivemmaksi ja kivikkoisemmaksi alusta muuttuu. Suurin osa nousumetreistä kavutaan reitin alkupuolella, mutta pahimmat osuvat suurin piirtein reitin puolivälin paikkeille, jossa noustaan pari isompaa töppyrää. Niistä jälkimmäinen käy Roque Nublolla, joka on yksi Gran Canarian tunnetuimmista nähtävyyksistä, sekä lähellä saaren korkeinta kohtaa Pico de las Nievesiä. Tästä eteenpäin onkin lähes yksinomaan alamäkeä ja enää maratonin verran matkaa maaliin. Helppo homma, voisi joku kuvitella, mutta eiköhän siinä yksi jos toinenkin joudu itseään psyykkaamaan, jotta matka etenee toivotulla tavalla. Kivikossa kun saattaa olla ikävää juosta alamäkeenkin, varsinkin jos jalkaterissä on yhtään kisan aiheuttamia vaurioita – ja kaikilla niitä on! Kenkävalinnan onnistumisesta sitten riippuu, kuinka paljon.
Moni on kysynyt vinkkejä kisaa varten, mutta tärkeintä lienee malttaa alussa ja muistaa varmistaa energiansaanti myös silloin kun tuntee kulkevan. Vaikka todennäköisesti on itsestään selvä asia, ettei ensimmäiseen mäkeen kannata tyhjentää kaikkia energiavarojaan, niin silti moni tuntuu näin tekevän. Yleensä kuitenkin suomalaisten sijoitus tuppaa nousemaan kisan aikana, joten ehkä meikäläiset osaavat malttaa paremmin mielensä alussa.
Fyysisen kantin lisäksi vähintään yhtä tärkeä on se henkinen. Olen jo muutaman pidemmän retken selvittäneenä ymmärtänyt sen, ettei kisan aikana kannata miettiä tämän olevan viimeinen kerta kun johonkin näin hölmöön ryhtyy. Seuraavalla viikolla sitä kuitenkin jo selailee kalenteria etsien uusia haasteita. Sen sijaan kannattaa tiedostaa jo etukäteen, että homma ei tule olemaan helppoa. Henkisellä kapasiteetilla usein ratkaistaan loppuen lopuksi se, päättyykö kilpailu matkan varrelle vai maaliin.
Nöyryyttä tarvitaan, sillä aika nopeasti unohtuu miten vaikeaa kisan aikana on ollut. Omalta osaltani Transgrancanaria oli ehkä vaikein kisa koskaan, mutten usko Madeira Island Ultra Trailin tänä vuonna olevan yhtään helpompi. Cheekiä lainaten ”se voittaa, joka kestää kipuu ja viimesenä radalta vetää sivuun”. Vaikea niitä fiiliksiä on silti etukäteen miettiä, vaan vasta kisassa muistaa, miten pahalta juokseminen voi tuntua kun paikat ovat ihan jumissa ja väsyttää.
Noin vuorokausi on pitkä aika olla omissa ajatuksissaan ja osa turvautuu kuuntelemaan musiikkia. En ole sitä ikinä kokeilut, mutta yleensä joku korvamato pyörii mielessä. Siihenkin voi itse vaikuttaa valmistautumalla, ja tähän kisaan sopivat loistavasti Frederikin sanat. Ei muuta kuin Youtubesta sävel haltuun ja tsemppiä kaikille kisaan!
”Hei Gran Canaria
Nyt öljyt vartaloon
Hei beibi näytän tien
Yön läpi aamuun vien”
Pistä jakoon: