Motivaation alkulähteillä

Syksy tulee ja illat pimenevät pikku hiljaa. Ja erityisesti aamut. Lämpötilat laskevat ja sateet lisääntyvät. Kisakausi alkaa olla ehtoopuolella ja suunnitelmat ensi vuodelle ovat vielä täysin auki. Viikonloppuna juostaan Vaarojen Maratonilla 86 km, mutta sen jälkeen kalenteri ammottaa kisojen osalta tyhjyyttään. Ainakin on varmaa, että talvella ei ole luvassa mitään pidempää ulkomaan kisaa, vaan alustavana ajatuksena on säästää talvilomat kesälle.

Viimeiset viikot ovat olleet harjoittelun kannalta hankalia. Iltaisin ja viikonloppuisin on ollut ohjelmaa siihen tahtiin, ettei treenaamiselle oikein tunnu löytyvän aikaa. Vaikka alan olla jo tottunut aamulenkkeilijä, ovat aamuherätykset tuntuneet poikkeuksellisen vaikeilta. Vähentynyt valo tuntuu lisäävän unen tarvetta ja vaikka menenkin nukkumaan säännöllisesti ennen kymmentä, herättää kello jo alle seitsemän tunnin kuluttua siitä.

Kun työpäivien ja iltojen aikana ei ehdi miettiä harjoittelua ollenkaan, tietää, ettei fokus ole kunnolla tekemisessä. Jokainen aamuherätys ja treeni, joita olen kuitenkin lähes päivittäin onnistunut tekemään, on torjuntavoitto. Sitä alkaa tyytyä vähään, kun jaksamista ei ole paljoon. Vaikka tunti päivässä ei riitä mihinkään, huomaa olevansa tyytyväinen, kun arkipäivinä saa raavittua edes sen kasaan.

Viikonloppuisin pitäisi aina vääntää vähän pidempää siivua. Vaikka teoriassa aikaa löytyykin, on käytännössä mahdotonta tehdä keskittyneenä hyvää harjoitusta viisi tuntia aamupalan jälkeen, kun välissä on kurvaillut jäähallilta toiselle muutaman tunnin ajan. Henkinen kapasiteetti voi olla jo käytetty sen verran tyhjäksi, että lenkillä tyytyy siihen, että saa ylipäätään edes jotain tehtyä. Monesti viikonlopun treenit jäävät lyhemmiksi kuin alun perin on ajatellut.

IMG_2838

Vähistä treenimääristä huolimatta kello käskee lepäämään enemmän.

Vaarojen Maratonin jälkeen olen pitänyt perinteisesti ylimenokauden. Se on hyvä hetki nollata ja kasata taas voimavaroja sekä motivaatiota. En tosin tiedä, mistä tänä vuonna pitäisi mennä yli, sillä jo UTMB:n jälkeisen syyskuun saldo on karu. Juoksua on kertynyt vain 250 km, mikä on noin puolet siitä määrästä, mitä pitäisi tavoitella. Jopa sairastelujen ja Madeira Island UItra Trailin sotkeneessa huhtikuussa kertyi enemmän treeniä. Näillä määrillä ei paljon henkistä kuormaa lisätä eikä varsinkaan fyysistä.

Talvelle pitää löytää jostain uutta kipinää harjoitteluun. Omat treenit pitäisi saada taas keskiöön siten, etteivät ne alkaisi muodostua pakkopullaksi, jota tehdään vasemmalla kädellä silloin, kun niille löytyy päivän ainoa aikaikkuna. Fiilistä ei ole paljon lisännyt sekään, että kulunut vuosi on sujunut aiempaa isommista juoksumääristä huolimatta vaihtelevasti ja kaksi pisintä kisaa ovat molemmat epäonnistuneet pahasti.

Pelkästään ylimenokauden vietolla ongelma tuskin korjaantuu, sillä se ei tuo vuorokauteen yhtään enempää tunteja. Ylimääräisiä menoja pitää alkaa tiputella kalenterista pois, jotta intohimo harjoitteluun löytyisi. Eniten ärsyttää se, jos jotain ei voi tehdä kunnolla vaan joutuu menemään vähän sinne päin.

Vaarojen maratonia ajatellen tilanne ei ole paras mahdollinen, sillä flunssa-aalto saavutti myös meidän ruokakunnan ja keuhkoissa on ollut viime päivinä jotain pientä pöpöä. Kisaan kuitenkin lähdetään, mikäli olo ei pahemmaksi muutu ja sen jälkeen parannellaan sairaudet ajan kanssa pois. Ehkä uusi treenikausikin pyörähtää sitten sujuvammin liikkeelle.