(Julkaisemmatta jäänyt kisakooste Ranskasta. Hetken päästä juttua vähän tuoreemmista asioista, kuvat leiriltä ennen kisaa)
Helppo kesä. Tulokset puhukoon puolestaan. Pyreneillä, Skyrunning MM-Ultralla keskeytys ja nyt TDS:llä keskeytys kun kunto loppui. Kunto loppui, niin ei siinä muuta. On vain parempia ja huonompia kuntoja kulloiseenkin keliin.
En ollut koskaan valmistautunut mihinkään vuorikisaan näin intensiivisesti. Pyreneiden keskeytys ajoi juoksuleirirageen ja ja otin liput suoraan viimeisestä yövuorosta kentälle ja sieltä aamupäiväksi Chamonixiin. Harrastajalle jopa hieman järjestöntä, mutta toisaalta niin siistiä.
Pari viikkoa ennen kisaa sujui erinomaisesti, lenkit toimivat ja pitkillä alkoi tulla itseluottamusta. Tasamaan nylkky kävi jopa näyttämässä Emelielle ettei se Verttitonni nyt niin vaikea laji ole 😉 Leikki leikkinä. Itseluottamus oli kisaan lähdettäessä ehkä kovin koko polkujuoksu-uran aikana, jos sellaisesta kehtaa edes läpällä puhua. Pyreneillä tiesin olevani parhaassa kunnossa koskaan ja nyt itseluottamus oli jopa korkeammalla.
Lähdössä tunnelma oli jälleen jotain mikä ei välity videoilta. Eliittikarsinan numerolla pääsi kävelemään eteen, suoraan kilpailun tulevan voittajan, Paul Capellin, taakse samaan syssyyn Sondre Amdahlin ja kumppaneiden kanssa. Lähtölaskenta kajahti tajuntaan ja sitten mentiin. Eka kilsa noin neloseen kaupungissa, toinen loivaan alamäkeen 3.40. Siinä sitä loikittiin menemään. Kahden kilometrin jälkeen alkoi eka nousu huoltotietä laskettelurinteen päälle. Heti nousun alussa tuntui että ei ole kenkä kevyimmillään alussa. Ei mitää oikeita ongelmia, mutta normaalisti olisi mahdollista juosta hölmöyksissään vaikka kärjessä alkuun. Nyt jäin suosiolla takajoulkkoihin, jonnekin 30-40 sijan paikkeille kun sekin vauhti tuntui melko tiukalta. Nousu jatkui hiekkatien tapaisena noin 1970 metriin josta jatkettiin poluille. Poluilla oma meno ei sen pahemmin parantunut, mutta omilla vahvuusalueilla alkoi pikkuhiljaa selkiä lähestyä. Sondre Amdahl ehkä noin 15km kohdalla. Mietin että näinköhän tulee maaliin, en vielä tänä päivänäkään ole katsonut tuloksia tarkemmin.
Parinkympin kohdalle noustiin yli 2500 metriin ja sieltä tiputeltiin erilaisia huoltoteitä ja helppoja polkuja 35km huoltoon. Tiepätkällä huomasi tossun raskauden. Pitäisi pystyä juoksemaan rennosti nelosen pintaan, nyt 4.15 kilsoja ja kaikenmaailman jengiä lappaa ohi. Ei ongelmia, ei vain rentoa. Jos ei ole rentoa, niin ei sitä pitkällä matkalla kannata yrittää puristaakaan.
51km huoltoon laskeuduttiin jälleen helppoa tietä/polkuja ja ilma todella kuumeni. Huolto on vain 800m korkeudessa ja huoltsikan lämpömittari näytti perus-32 varjossa. Tänne hommat kuitenkin hoitui ja jopa joitain selkiä tuli vastaan. Niko oli vastassa huollossa ja painoi liveä facebookkiin Samban sivuilta. Innoistuin itsekin vähän liikaa höpöttämän ja huolto venyi hieman. Toisaalta ei varmaan liian paha homma kun edessä oli koko reitin pahin nousu, nk. Monsteri, melkein 2000m nousumetriä. Neljä kertaa Saana ylös helteessä. Nousu oli pahempi kuin ajattelin. Ei nousu itsessään teknisesti, mutta seisova ilma ja helle teki siitä erityisen raskaan. Äijiä eliittirankin-numeroilla oksenteli rinteessä. Kuumus oli tirisyttävä.
Jotta tästä ei tulisi bigbrother 247-tilausta niin oiotaan 70km kohdalle. 67km huollossa kaikki oli melko ok, mitä hiukan jalkoja paikkailin, nekin turhaan varmuuden varaksi. Lähdin huollosta mukavasti hölkäten ylämäkeen, ohittaen pari ukkoa ja tuntui aika hyvältä. 3km myöhemmin mies oli aivan paskana. Kroppa vain lopetti toiminnan kuumuudessa.Yrtitin virpoa ja varpoa, tuoreemmaksi en tullut. Kävin tilannetta läpi 2-3h ennen kuin soitin Nikolle, että tämä on nyt tässä. Päätös ei ollut helppo, koska edellinenkin kisa = koko kesä samalla, oli jo mennyt mönkään. Katsoin kuintenkin eteenpäin MM-kisat ja vuoden päätavoite olisi vielä edessä.
Kisan jälkeen, varsin nousupitoisen vuorimättökauden jälkeen oli ensisijaisesti tietenkin saada nilkka kuntoon ja rentous takaisin juoksuun. Tämä lähdin toteuttamaan hyvin rennoilla ja melko tasaisilla lenkeillä. Muutamia viikkoja meni raskaalla tossussa ja tunkkauskausi näkyi reenivauhdeissa tasasella. Keuhkot kyllä pelasivat, mutta jalkojen hermotus oli kuin vanhalla miehellä. Oli kuitenkin uskottava edellisten kuukausien ”pohjiin” ja odotteva, että askel alkaa sieltä löytyä kovempaa vauhtiin.
Niin, miksi kovempaa vauhtiin, vaikka mm-kisakin on 85km ultra? Portugali tulee olemaan hyvin erityyppinen kilpailu lyhyempien nousujen ja viileämmän sään takia. Paukusta lähdetään reilua kolmosta liikkeelle ja pakolliset varusteet tulevat olemaan hyvin kevyet. Matka vaatii kiipeämisen ja teknisten laskujen lisäksi oikeaa juoksua. Kyselin portugalilaiselta juoksukaverilta vinkkejä alustasta. ”It’s little bit like Zegama, not so muddy”. Joille Zegama sanoo jotain, niin luvassa on hyvin erilaista polkua kuin vaikkapa UTMB-viikon rollaattoribaanat. Toisaalta myös hieman lyhemmät (6000-1000 verttimetriä kerralla) nousut saattavat sopia suomalaisille paremmin.
Reilu viisi viikkoa aikaa Portugalin starttiin ja juoksu on pikku hiljaa alkanut tuntua juoksulta. Välissä vielä treeniä ja lyhyitä irroittelukisoja. Ainakin Kolilla 14km uudistetulla reitillä. Mahdollisesti City Trail 15.10. Tarkoitus on treenata hyvin vielä 3,5vk ja hieman kevennellä parisen viikkoa ennen kisaa. Itselle sopii paremmin hieman lyhyempi keventely.
Samba Trail Running Club
Kisakoostetta ranskanmaalta
Eetu Nordman(Julkaisemmatta jäänyt kisakooste Ranskasta. Hetken päästä juttua vähän tuoreemmista asioista, kuvat leiriltä ennen kisaa)
Helppo kesä. Tulokset puhukoon puolestaan. Pyreneillä, Skyrunning MM-Ultralla keskeytys ja nyt TDS:llä keskeytys kun kunto loppui. Kunto loppui, niin ei siinä muuta. On vain parempia ja huonompia kuntoja kulloiseenkin keliin.
En ollut koskaan valmistautunut mihinkään vuorikisaan näin intensiivisesti. Pyreneiden keskeytys ajoi juoksuleirirageen ja ja otin liput suoraan viimeisestä yövuorosta kentälle ja sieltä aamupäiväksi Chamonixiin. Harrastajalle jopa hieman järjestöntä, mutta toisaalta niin siistiä.
Pari viikkoa ennen kisaa sujui erinomaisesti, lenkit toimivat ja pitkillä alkoi tulla itseluottamusta. Tasamaan nylkky kävi jopa näyttämässä Emelielle ettei se Verttitonni nyt niin vaikea laji ole 😉 Leikki leikkinä. Itseluottamus oli kisaan lähdettäessä ehkä kovin koko polkujuoksu-uran aikana, jos sellaisesta kehtaa edes läpällä puhua. Pyreneillä tiesin olevani parhaassa kunnossa koskaan ja nyt itseluottamus oli jopa korkeammalla.
Lähdössä tunnelma oli jälleen jotain mikä ei välity videoilta. Eliittikarsinan numerolla pääsi kävelemään eteen, suoraan kilpailun tulevan voittajan, Paul Capellin, taakse samaan syssyyn Sondre Amdahlin ja kumppaneiden kanssa. Lähtölaskenta kajahti tajuntaan ja sitten mentiin. Eka kilsa noin neloseen kaupungissa, toinen loivaan alamäkeen 3.40. Siinä sitä loikittiin menemään. Kahden kilometrin jälkeen alkoi eka nousu huoltotietä laskettelurinteen päälle. Heti nousun alussa tuntui että ei ole kenkä kevyimmillään alussa. Ei mitää oikeita ongelmia, mutta normaalisti olisi mahdollista juosta hölmöyksissään vaikka kärjessä alkuun. Nyt jäin suosiolla takajoulkkoihin, jonnekin 30-40 sijan paikkeille kun sekin vauhti tuntui melko tiukalta. Nousu jatkui hiekkatien tapaisena noin 1970 metriin josta jatkettiin poluille. Poluilla oma meno ei sen pahemmin parantunut, mutta omilla vahvuusalueilla alkoi pikkuhiljaa selkiä lähestyä. Sondre Amdahl ehkä noin 15km kohdalla. Mietin että näinköhän tulee maaliin, en vielä tänä päivänäkään ole katsonut tuloksia tarkemmin.
Parinkympin kohdalle noustiin yli 2500 metriin ja sieltä tiputeltiin erilaisia huoltoteitä ja helppoja polkuja 35km huoltoon. Tiepätkällä huomasi tossun raskauden. Pitäisi pystyä juoksemaan rennosti nelosen pintaan, nyt 4.15 kilsoja ja kaikenmaailman jengiä lappaa ohi. Ei ongelmia, ei vain rentoa. Jos ei ole rentoa, niin ei sitä pitkällä matkalla kannata yrittää puristaakaan.
51km huoltoon laskeuduttiin jälleen helppoa tietä/polkuja ja ilma todella kuumeni. Huolto on vain 800m korkeudessa ja huoltsikan lämpömittari näytti perus-32 varjossa. Tänne hommat kuitenkin hoitui ja jopa joitain selkiä tuli vastaan. Niko oli vastassa huollossa ja painoi liveä facebookkiin Samban sivuilta. Innoistuin itsekin vähän liikaa höpöttämän ja huolto venyi hieman. Toisaalta ei varmaan liian paha homma kun edessä oli koko reitin pahin nousu, nk. Monsteri, melkein 2000m nousumetriä. Neljä kertaa Saana ylös helteessä. Nousu oli pahempi kuin ajattelin. Ei nousu itsessään teknisesti, mutta seisova ilma ja helle teki siitä erityisen raskaan. Äijiä eliittirankin-numeroilla oksenteli rinteessä. Kuumus oli tirisyttävä.
Jotta tästä ei tulisi bigbrother 247-tilausta niin oiotaan 70km kohdalle. 67km huollossa kaikki oli melko ok, mitä hiukan jalkoja paikkailin, nekin turhaan varmuuden varaksi. Lähdin huollosta mukavasti hölkäten ylämäkeen, ohittaen pari ukkoa ja tuntui aika hyvältä. 3km myöhemmin mies oli aivan paskana. Kroppa vain lopetti toiminnan kuumuudessa.Yrtitin virpoa ja varpoa, tuoreemmaksi en tullut. Kävin tilannetta läpi 2-3h ennen kuin soitin Nikolle, että tämä on nyt tässä. Päätös ei ollut helppo, koska edellinenkin kisa = koko kesä samalla, oli jo mennyt mönkään. Katsoin kuintenkin eteenpäin MM-kisat ja vuoden päätavoite olisi vielä edessä.
Kisan jälkeen, varsin nousupitoisen vuorimättökauden jälkeen oli ensisijaisesti tietenkin saada nilkka kuntoon ja rentous takaisin juoksuun. Tämä lähdin toteuttamaan hyvin rennoilla ja melko tasaisilla lenkeillä. Muutamia viikkoja meni raskaalla tossussa ja tunkkauskausi näkyi reenivauhdeissa tasasella. Keuhkot kyllä pelasivat, mutta jalkojen hermotus oli kuin vanhalla miehellä. Oli kuitenkin uskottava edellisten kuukausien ”pohjiin” ja odotteva, että askel alkaa sieltä löytyä kovempaa vauhtiin.
Niin, miksi kovempaa vauhtiin, vaikka mm-kisakin on 85km ultra? Portugali tulee olemaan hyvin erityyppinen kilpailu lyhyempien nousujen ja viileämmän sään takia. Paukusta lähdetään reilua kolmosta liikkeelle ja pakolliset varusteet tulevat olemaan hyvin kevyet. Matka vaatii kiipeämisen ja teknisten laskujen lisäksi oikeaa juoksua. Kyselin portugalilaiselta juoksukaverilta vinkkejä alustasta. ”It’s little bit like Zegama, not so muddy”. Joille Zegama sanoo jotain, niin luvassa on hyvin erilaista polkua kuin vaikkapa UTMB-viikon rollaattoribaanat. Toisaalta myös hieman lyhemmät (6000-1000 verttimetriä kerralla) nousut saattavat sopia suomalaisille paremmin.
Reilu viisi viikkoa aikaa Portugalin starttiin ja juoksu on pikku hiljaa alkanut tuntua juoksulta. Välissä vielä treeniä ja lyhyitä irroittelukisoja. Ainakin Kolilla 14km uudistetulla reitillä. Mahdollisesti City Trail 15.10. Tarkoitus on treenata hyvin vielä 3,5vk ja hieman kevennellä parisen viikkoa ennen kisaa. Itselle sopii paremmin hieman lyhyempi keventely.
Pistä jakoon: