KARHUNKIERROS 31 (Hyvien ihmisten juhla – John Steinbeck)

Syksyllä tuli tehtyä päätös lähteä kokeilemaan NUTS:n Karhunkierrosta, varsinkin kun mukaan oli tullut ”kevytversio” matkavalikoimiin eli 31 km. Valmistautumissuunnitelmat tuli tehtyä, keskittyen lähinnä jalkojen ulkoiluttamiseen eli kevyttä peruskuntoa ja myös jonkinasteinen voimien palauttaminen näihin kaisloihin ja pakaroihin. Pakaroistakin ovat voimat kadonneet kun tuntuu, että persposket roikkuu polvitaipeissa. No mikään ei mene niin kuin on suunnitellut eli lenkkien pituudet jäivät 30-60min painottuen lähemmäksi 30 min. Akillesjänteet tekivät lähes kaikkensa pistäen kapuloita rattaisiin. Eli lähdin todella takki auki koitokseen vaikka sain hieman voimapuolta kehitettyä, tosin en lajinomaiseksi jalostettua.

Onneksi samalla lennolla Kuusamoon lähtivät Niko ja Ali, sillä hyvä huumori saa tarpeettomat ajatukset pois itse koitoksesta. Omalla kohdalla puhun koitoksesta mieluummin kuin kisasta, koska tarkoitus ei ollut kilpailla vaan selvitä kunnialla maaliin. Jotta tarina ei tulisi liian pitkäksi, niin hyppään suoraan lähtötunnelmiin. Samalla kirjailen myös niitä ajatuksia, jotka juolahtivat koitoksen aikana mieleen ja kirosanojen kohdalla käytän xx- kirjaimia.

Bussikuljetus Juumaan – huomaan olevani yllättävän hiljainen, maisemia katsellen. ”Tuolla sitä pitäisi kohta kirmata, mitenköhän äijän käy”. Osa porukasta höpöttelee iloisesti niitä näitä ja osa katselee bussin ikkunoista jonnekin kaukaisuuteen. Vielä ei jännitä mutta mieli tietää, että jotain tapahtuu kohta.

Lähtövalmistelut – huomaan, että mikään ei ole oikein hanskassa. Juomat, geelit, suolat, kipulääkkeet ja ekstra vaatteet tuntuvat olevan jotenkin väärässä paikassa. Huomaan olleeni ja olevani täysin amatööri koitokseen liittyvien rutiinien kanssa. Samoin huomaan lievän jännityksen kohoavan, sillä ylenpalttinen höpöttäminen on kohdallani varma merkki siitä, varsinkin silloin kun ollaan mukavuusalueen ulkopuolella. Onneksi Niko ja Asta olivat lähdössä ja sain heidän kanssaan vaihdettua muutamia ajatuksia. Yli tunti jouduttiin lähtöä odottelemaan – ”täällähän on aivan xx kylmä ja tähänkin olisi voinut varustautua xx paljon paremmin”. Ei muuta kuin hieman paksumpaa takkia päälle koitokseen.

Lähtö ja matkantekoa – ei kummempia tuntemuksia, se on nyt sitten tässä. Lähdin todella rauhallisesti liikkeelle ja jalat tuntuivat yllättävän hyviltä vaikka edellisestä lenkistä oli yli kaksi viikkoa aikaa, koska olin säästellyt akillesjänteitäni, jotta tämä reissu ei jäisi niistä kiinni. Alku oli upeata polkua, ylös, alas, vasemmalle, oikealle, vähän juurakkoa ja kiveä. Olin jo alussa päättänyt, että en missään vaiheessa vilkuile kelloa – antaa vain ajan kulua ja se ottaa sen minkä ottaa. Aika nopeasti tuli kuitenkin vastaan elämän realiteetit eli jotain on jäänyt selkeästi tekemättä sekä akillesjänteet alkoivat protestoida suhteellisen kiivaasti, mikä ehkä oli vain hyvä asia maalinpääsyä ajatellen – ei vedä meikäläisen pohjilla heti ihan pihalle. Kysyin takana jolkuttelevalta ja iloisesti höpöttävältä naisihmiseltä ajan kulumista ja huomasin, että nythän täytyy ruveta vetämään nestettä kiduksiin, olin autuaasti unohtanut nesteiden nauttimisen riittävän ajoissa. Siinä mielessä päätös olla tuijottamatta kelloa oli huono ratkaisu.

Muistikuvat reitistä ovat aika hatarat eli voi esiintyä jotain epätarkkuuksia. Jonkin ajan kuluttua 31:n reitti yhdistyi pääreittiin ja hieman myöhemmin maasto muuttui karummaksi noin hölkän ja kävelyn kannalta. Ihan sama yritänkö juosta, hölkätä vai kävellä, vauhti on joka tapauksessa lähes sama – kävellen kulutan kuitenkin vähemmän energiaa. Ennen ensimmäistä juomapistettä alkoi hiipiä epäilys maaliin pääsystä akillesjänteiden johdosta. Juomapisteellä huomasin taas amatöörimäisyyteni, en muistanut yhtään, että mitä on missäkin taskussa. Laskujeni mukaan taskuja oli matkassa 11 kpl ja kun muistini on mitä on, niin olisi ”pitänyt laatia taskukartta sisältöineen”. Juomapisteellä kului tuhottomasti aikaa. No itselläni ei ollut niin väliä mutta selvästi olin muiden tukkona kun en tiennyt mitä olisi pitänyt tehdä ja missä järjestyksessä. Onneksi ei ollut isompaa ruuhkaa. Kipulääkettä vedin ensimmäiseksi naamariin. Suolatabletit ja magnesiumit olivat menneet minigrip- pussissa aivan mössöksi. Aikani haahuiltua, ei kun matkaan. Varovaista hölkkää ja reipasta kävelyä. Aika nopeasti palautui usko maaliin pääsystä – kiitänkö panadolia. Aika nopeasti huomasin toisen pienistä juomapulloista kadonneen. Nyt viimeistään huomasin, että jalkani eivät olleet saaneet riittävästi ulkoilua. Pohkeet ja selkä juntturaan sekä jalkapohjat alkoivat aristella, vähän kuin olisi juossut (lue kävellyt) paljain jaloin soratiellä. Olikohan nastarit sittenkään viisas ratkaisu, varsinkin kun en ollut tehnyt niillä kuin muutaman jääkelin lyhyen lenkin ulkoiluteillä. Olin hahmottanut täysin väärin matkan seuraavalle juomapisteelle. Geelit ei oikein uppoa, nälkä alkaa olla aika kova. Kaihoisasti muistelin edellisen juomapisteen sipsejä. ”Mitä, joku on pudottanut sipsejä polulle”. Nopea vilkaisu taakse, ei ketään. Kumarrun ottamaan tuota ehjää ja kokonaista sipsiä – huomaan pitäväni edellisen vuoden kellastunutta puun lehteä kädessäni. Kaikkea se nälkä teettää.

Vihdoin saavun toiselle juomapisteelle ja taisi joku vaarakin tulla ylitettyä.  Ensimmäiseksi sipsejä kitusiin sekä muut täydennykset. Pian alkoi vasen takareisi lievästi kramppailla mutta ei hätää, tiesin tilanteen olevan hallinnassa. Yritin hölkkäillä vaikka se ei loppuaikaani juurikaan parantaisi. Mutta nuo vaarat, niihin poika pääkaupungista ei oikein etukäteen käsittänyt, että mitä ne oikeasti tarkoittavat. Niissä jalat meni aika tyhjäksi mutta samalla jollain perverssillä tavalla nautin niistä – rehellistä raastoa reisille. Kaikista jalkojen kiputiloista (varmasti aika lieviä – tottumuksen puute) huolimatta tunsin olevani suhteellisen hyvävoimainen. Loppumatkan perässäni kulki nuori neitokainen, jota aika ajoin ”kiusasin” hölmöillä jutuillani ja heti kun paikka tuli, niin hän kirmaisi ohi ja en yhtään ihmettele miksi. Saavuin maaliin ja siellä oli muutama tuttu ottamassa vastaan, mikä lisäsi sitä mahtavaa tunnetta päästä maaliin. ”Tässäkö sitten oli”

Yksi suurimmista nautinnoista koitoksen aikana oli päästä tarkastelemaan omia ajatuksia, juuri niitä joita lievästi sairas mieli tuottaa. En listaa niitä missään kronologisessa järjestyksessä ja ne ovat ehkä hieman rehellisempiä kuin edellinen sepustukseni.

Ensinäkin opin ”vihaamaa” erästä lasten laulua, joka rupesi soimaan päässäni koitoksen aikana ennen vaaroja, kun toitottelin itselleni mitä pitää muistaa ja se menee näin: ” Muista aina liikenteessä monta vaaraa ompi eessä”. En meinannut päästä siitä millään eroon. Toinen laulu, joka soi lyhyen aikaa kun ”kirosin” Sambaa siitä, että miksi olen tässä ja nyt. ” Apina ja gorilla kävelivät torilla, kyselivät ämmiltä onko maito lämmintä”.

Myös rakas, edesmennyt anoppini muistui usein matkaa tehdessäni mieleen, syytä en tiedä. Vaikeimpina hetkinä nimesinkin Karhunkierroksen Anopinkierrokseksi. Yhdessä vaihetta koitosta olin täysin varma, että myös hänellä oli ollut sormensa pelissä ilmoittautumiseni kanssa tähän koitokseen, hänhän poistui samoihin aikoihin kun ilmoittauduin tänne.

Kilometri on xx:n pitkä matka kun se sille päälle sattuu. Tämä toistui kiivaassa tahdissa loppua kohden. Tokaisinkin tämän yhdelle neitokaiselle ja hän vastasi, että kyllä hänelle 500 metriäkin riittää.

Voimia sain kun ajattelin Nikon suoritusta Canarialla ja niistä, jotka lähtivät 160:lle. Mitä sä lammas valitat pikku kipuinesi, kuvittele itses Canarialle – mieti niitä, jotka vetää160:stä.

Jonkun vaaran päällä naisten 80:n taivaltaja, kuin nuori paju, kirmaisi kevyin askelin ohitseni. Olin tunnistavani hänet ja ennen kuin olin edes ehtinyt harkita, niin tokaisin hänelle: ”Onks endorfiinit kohdalla”. Toivoin heti, että hän ei käsittäisi väärin heittoani. Hän kääntyi, sanoi jotain ystävällistä ja samalla näin päivän kauneimman hymyn – tai niin ainakin kuvittelin. Miten joku, yli 75 km taivallettuaan kykenee vielä uhraamaan pari ystävällistä sekuntia jollekin” hölmölle” reitin raskaimmalla osuudella.

Olen ollut monenlaisessa urheilussa ja liikunnassa mukana mutta missään niistä en ole nähnyt tai kokenut sellaista henkeä, välittämistä, avoimuutta tai mitään muutakaan positiivista tunnetta kuin nyt Rukalla.

Kiitos kaikille mukana olleille mahtavasta viikonlopusta  -Harri-