DNF – Did Nordman Fail?

Sain Trail Tour Finlandin kautta elämäni tilaisuuden osallistua Buff Epic Runiin Espanjan Pyreneillä. Kilpailu on verraittain uusi, mutta talkooväki, Vall De Boin laakso ja yhteistyökumppanit ovat tekemässä tapahtumasta tulevaisuuden klassikkoa. Miksi elämäni tilaisuus? 105km kilpailuun otetaan mukaan arpajaisten kautta 100 juoksijaa ja 50 paikkaa jaetaan pro-tiimeille ja yhteistyökumppaneiden juoksijoille. Viivalle pyrkiöitä on paljon. Onko tapahtumalla edellytykset olla tulevaisuuden klassikko? Kun katsoo näitä kuvia, on ollut tekemisissä laakson ihmisten kanssa ja hieman juossutkin mäkilöillä, niin kyllä on. Ensimmäinen askel klassikoksi on Skyrunning-liiton maailmanmestaruuskilpalut 2016 heinäkuun lopulla. Vall de Boin väki kertoi jo odottavansa ensi kesää. Omasta lyhyestä valmistautumisesta huolimatta treenit menivät hyvin ja muutama viikko tuli keskityttyä tuntuman hakemiseen pidemmälle rymylle. Statseissa oli odotettavissa yksi Euroopan rankimmista kilpailuista 105km ja ~8000 nousumetrin myötä. Oman höysteensä hommaan toi Keski-Euroopan kuumuus joka ylettyi Pyreneille asti.

Kisa-aamuna aurinko ei ollut noussut klo 4.15 kun vedin tossut jalkaan ja lähdin herättelemään kroppaa kylän raitille. Ilma oli aamuyöllä varsin miellyttävä. Kylä oli hiljainen mutta jostain kauempaa kuului bilemusiikkia ja kovaa, ilmeisesti Pyreneilläkin osataan jatkoilla. Hotelliin ei meinannut päästä takaisin sisään kun ovet olivat lukossa eikä huoneen avain käynyt pääoveen. Lähtö oli 30min päästä Buffin protiimiläisten kanssa, mutta hotellin aula oli aivan pimeä ja tyhjä. Mietin että kokeilisinko huutaa – “Uno grande cerveza por favor” – jos joku avaisi. Hetken päästä sähkölukko kuitenkin surahti miellyttävästi ja vartijat pääsivät jatkamaan kortinpeluutaan. Olimme sopineet yhteisen kyydin Buffin protiimiin joukkueenjohtajan kanssa klo 05. mutta Toiviaisen Antin kanssa päättelimme sen olevan jotain 5.05-5.30. Raahauduimme kuitenkin hotellin aulaan muutamaa minuuttia ennen sovittua aikaa ja ihmetykseksemme siellä olikin jo mm. Gerard Morales ja Pao Bartolo ottamassa pientä purtavaa. Joukkueen ehkä suurinta starbaa, Nuria Picasta ei vielä näkynyt missään, joten kiirettä ei tietenkään ollut mihinkään. Maniana.

Lähdössä oli mukavan sähköinen tunnelma salamavalojen räpsyessä ja sankaribiitin hieroessa pääkopan endorfiininystyröitä. Lähdössä heiteltiin yläfemmat oman hotellin porukan kanssa ja ryhmityin toiseen lähtöriviin Michael Wardianin kanssa. Lähtökongi kumahti ja maailmanomistaja-fiiliksillä matkaan. Lähtö oli paljon rauhallisempi kuin olin olettanut ja ainakin oma rytmi oli helppo löytää. Lähdön jälkeen kierrettiin pienen kukkulan päälle kylällä ja laskeuduttiin nopeasti uudelleen aivan lähtöpaikan viereen jotta juoksijat näkyivät heti uudelleen. 500m jälkeen liityin kärkiporukan perään ja ihmetys oli suuri kun vauhti oli, jos ei hiljaista, niin ainakin hyvin maltillista. Suurempi ihmetys oli ettei Nuriaa tai Michaelia näkynyt edellä eikä aivan takana. Nurian ajat naisten sarjan puolella ovat olleet kutakuinkin samoja kuin vaikkapa lainaruotsalaisemme, Frijof Fagerlundin.

Muutaman kilometrin helpon pätkän jälkeen lähdimme ensimmäiseen nousuun ja löysin sopivan rytmin Espanjan Sebas Sanchezin kanssa matkaa tehdessä. Sebas ei rynninyt “loivia”, juuri ja juuri juostavia kohtia, niin lujaa kuin osa, mutta toisaalta tunkkasi jyrkemmät rinteet suht reippaasti. Sopi minulle.

Reippailimme ensimmäistä nousua kaksin ja yllättäen saavutimme koko kärkiporukan ennen nousun puoltaväliä. Nouseminen oli helppoa tuoreessa lehmänpaskan hajussa ja lehmänkellot kilisivät vierellä nousun puolivälissä pitkän matkaa. Ensimmäisen nousun päällä edessäni juosseelta kaverilta taittui nilkka pahan näköisesti heti laskun alussa ja hiukan huutoa pelästyneenä otin rännin extra-varovaisesti. Vaikka laskeuduin mielestäni todella maltilla ei Sebasta enää näkynyt aivan lähituntumassa.

 

Kuulin jälkeen päin että Sebaksella oli ollut polvien kanssa ongelmia eikä uskaltanut laskea kovin kovaa. Olivatkohan olleet ortopedin kanssa yhtä mieltä kilpailuun lähdöstä. Ensimmäisen laskun haastavuuden teki osittain todella kapea polku ja kokonaan poluttomat kohdat. Mikään superjyrkkä se ei vielä ollut. Laskun jälkeen lähes reitin ainoa helpompi pätkä kohti ~22km huoltoa.

Tässä vaiheessa tuntui kevyeltä niinkuin pitikin. Buffin protiimin manageri kertoi sijojen 4-9 olevan aivan lähekkäin ja Meksikon Reyesin lähteneen minuuttia aikaisemmin huollosta. Huollon jälkeen hetki loivaa ylämäkeä ja kun lähdettiin tunkkaamaan, tuli Reyesin selkä melko nopeasti vastaan. Meksikolainen kertoi että heiltä löytyy hyviä treenipaikkoja, mutta eivät olleet läheskään näin jyrkkiä kun Epic Trailillä. Kerroin että toista se on meillä Helsingissä. “On jyrkkää ja loivaa ja kohoaa aina 100 metriin saakka.” Ei uskonut. Tällä välillä oli mukavasti viilentymispaikkojakin saatavilla.

Toinen iso lasku meni mallikkaasti, mitä nyt yhdellä poluttomalla kohdalla kaatusin selälläni ja sykemittarista napsasti ranneke poikki käden iskiessä aika napsakasti kallionreunaan. Laskun lopussa Sebas tuli ohi hyvällä höngällä ja meni hieman minua aikaisemmin seuraavaan huoltoon. Sama kaveri jolla oli “polviongelmia” ja voitti kisan 🙂 Samoihin aikoihin tavoitin itse toisen Buffin meksikaanin joka itse asiassa veti koko porukkaa alkukisasta. Pian 37km huollon jälkeen alkoi seuraava nousu joka lähti “loivana” – jotain Maltsun jättärin jyrkän tien ja loivemman Emelie-polun välimaastosta. Reyes nappasi minut uudelleen kiinni huollossa kun heidän porukalla oli aina kaikki valmiina ja itse tuhersi hetken pullojen yms kanssa. Alvaron kanssa lähdimme kapuamaan nousua ja kiinniottamamme toinen meksikolainen jäi heti nousun alkuvaiheessa. Pitkä ~4km juostava ylämäkiosuus alkoi tuntua itselläkin ja loivemman pätkän jälkeen suorastaan helpotti päästä könyämään jyrkenpää rinnettä. Selkeasti huomasi että suurimmat puutteet omassa taaperruksessa on juostavissa ylämäissä. Kovaa menevät maailmalla ja tähän luotava ajatuksia myös harjoittelussa.

Vaikka käveltävä pätkä toi “helpotusta” jyrkällä, alkoi kuumuus todella vaivata n. 43km kohdalla. Tiesin että huoltoon olisi lyhyt, vain noin 3km alamäki. Tämä oli tähän astisista alamäistä osittain vaikein, koska loppuosassa polkua ei käytännössä ollut ja heinää kasvava jyrkkä rinne oli hankala tulla alas. 46km huollossa join urheilujuomaa reilusti, otin sipsiä ja jopa kinkkusämpylän matkaan huollosta. Matkan aikana olin yrittänyt viilentää itseäni lukuisissa puroissa ja joissa. Nyt oltiin menty kuitenkin pidempi pätkä ilman kunnon jokia, pieniä liruja valui siellä täällä ja koitin iskeä lippaani niihin minkä kerkesin. Juuri ennen 52,5km huoltoa oli mukava vuoristolampi jossa kävin kastautumassa kunnolla, mutta tämä ei parantanut kuumuuden tunnetta. Huoltoon tullessa päässä liikkui mitään melko kehnosti ja ajatuksena oli ottaa toinen, hyväksi havaittu sämpylä perusgeelien rinnalle. Geelit olivat maistuneet koko päivän hyvin suolan kanssa, mutta pitkällä taipaleella kaipaa hieman muutakin mahalaukkuun. Otin sämpylän käteen ja talkooväki kyseli vointia. “It’s ok.” “You are shaking.” Totta tosiaan. Tärinä oli alkanut. Huolto heitti viltin päälle vesipulloja täyttäessä ja ohjasi istumaan. Tärinä ei loppunut vaan paheni. Aloin pukea päälle kaiken lisävaatteen jota repussa oli mukana. Sitä riittikin aina pipoon saakka kun kilpailun varustelista oli kattava. Noin vartin tärinän jälkeen henkilökunta ehdotti, että en jatkaisi kilpailua koska lämpöhalvauksen ensioireet olivat melko selvät. Eivät määränneet vielä sivuun. Samaa tahtia olo huononi istuessa ja tein vaikean päätöksen jättää leikin kesken. Vitutti. Vuorelta ei ollut pääsyä alas kuin kävellen tai helikopterilla. Sanoin että voin odottaa vuorimajalla, ei tässä ole kuin ma-aamun lento johon pitäisi ehtiä. Kuvauskopteri sattui olemaan kuitenkin lähistöllä ja pääsin ambulanssille tutkittavaksi – en tiedä minne. Kuvan lääkäri teki perustsekkaukset myös suomipojalle.

Lanssi vei minut Espotin kylään odottamaan kyytiä takaisin Barrueraan. Espotissa ehdin seurata kisaa muutaman tunnin kolme kerrosta vaatetta päällä edelleen täristen. Hikeä ei irronnut yhtään ja ulkona oli n. 33 varjossa. Pikku hiljaa fyysinen olo koheni, ajatukset selkeytyivät ja v-käyrä alkoi olla kääntäen verrannollinen fyysiseen oloon. Espotista oli vielä kahden tunnin ajomatka Barrueraan josta soittelin vanhemmille että kaikki on kunnossa, mitä nyt syö vietävästi. Pohdiskelin, illan, yön ja seuraavankin yön mitä tekisin tänään eri tavalla. Jos kuumaan totuttautuminen paikan päällä ei tule kysymykseen, niin en mitään. Mahdollisesti yrittäisin pitää huolen vieläkin tarkemmin viilennyksestä matkan aikana. Lähtövauhti tasaisella oli rauhallisempi kuin omilla pk-lenkeillä. Ylämäkien nousuvauhti välillä hyvinkin verkkaista jos vertaa aikaisempiin kokemuksiin. Opin ainakin arvostamaan kuumuutta yhtenä ultrajuoksun elementtinä. Ei tarvitse naureskella enää juoksijoille jotka vetelevät toppatakit päällä lenkkejä valmistautuessaan kuolemanlaakon ultraan.

DNF – Did Nordman Fail? Kyllä, jos mittarina pidetään keskeyttämistä. En, jos katsotaan juoksijana kehittymistä jatkoa ajatellen. Jalat olivat koko kilpailun erinomaiset, ruoka ja geelit imeytyivät hyvin. Kengät toimivat mainiosti ja jalkapohjat olivat kuin dayspan jäljiltä. Treenaamisen aloitin jo maanantaina kisan jälkeen. Kevyesti toki. Harjoitukset ovat sujuneet paremmin kuin koskaan ennen. Kilpailun alkuvauhdit tuntuivat hyvältä ja pääsin seuraamaan esim. Pao Bartolon etenemistä, joka on mm. viime vuoden UTMB -CCC:n voittaja. CCC onkin seuraava tavoite 28.8. Sitä ennen 8pv Chamonixissa vuoristoharjoittelua elokuun alkupuolella ja toivottavasti olen taas astetta valmiimpi.

Kirjoitus on omistettu keskiviikkona poisnukkuneelle mummolleni, joka juoksutti minua kilpaa kotitaloa ympäri vielä reilusti yli kuusikymppisenä. Kumpikaan ei antanut tuumaakaan periksi ja joka kierroksen jälkeen molemmat nauraa rätkätimme niin, että isä tuli usein kysymään: “Mitäs täällä on menossa?” Kisailun, naljailun ja ulkona touhuamisen ilo siellä oli menossa.