Arvokisakokemusta Annecysta

Viikonlopun MM-kisamatkaa voi kuvata tyhjentävästi yhdellä lauseella: ristus, mikä reissu! Yhtään liioittelematta hienoin kisamatka, jolla on tullut oltua ja retki oli alusta loppuun täyttä timanttia. Hyvin sujuneen kisan lisäksi Ranskassa kuluneista neljästä päivästä ikimuistoisia teki mahtava porukka. Timo Jutilan sanoin kiitos kuuluu koko joukkueelle.

Lensimme torstaina Geneveen ja sieltä matkasimme järjestäjän bussikyydillä hotellille, joka sijaitsi noin 10 km Annecyn keskustasta etelään. Torstaina järjestettiin avajaiset, jotka olivat varsinainen ranskalaisen organisoinnin taidonnäyte. Notkuimme puistossa tuntitolkulla, kunnes lopulta jokainen joukkue esiteltiin vuorollaan lavalla. Sen jälkeen siirryimme katsomoon seuraamaan seremoniallista seiväshyppyä, jossa neljä hyppääjää yritti vuorotellen ylittää kuminauharimaa toinen toistaan huonommilla yrityksillä. Ohjelman punaista lankaa ei oikein tuntunut kukaan keksivän ja lopulta kesken shown joukkueet lähtivät katsomosta melko oma-aloitteisesti ruokailemaan noin kilometrin päässä olleeseen kisakeskukseen.

kamat ja maskotti

Perjantaina ei ollut isompaa pakollista ohjelmaa, joten käytimme päivän varusteiden laitteluun, pidimme joukkuepalaverin huoltotaktiikat laatien ja keskityimme säästämään kehon energiavaroja. Eetun kanssa otimme tilannetta haltuun Robinin Kipinän hetki -kappaleella. Kilpailun startti oli lauantaina klo 3:30 ja bussikyyti kisakeskukseen lähti klo 2:00. Ehdin nukkua kisajännitys huomioiden melko sikeät neljän tunnin unet, joten ongelmia väsymyksen kanssa ei ollut.

Kisaan lähti noin 260 juoksijaa ja olimme Jussi K:n ja Kain kanssa lähes viimeisten joukossa, kun ensimmäisen kahden kilometrin jälkeen painettiin asvaltilta poluille. Kai karkasi mäessä ja Jussi jäi samoihin aikoihin taakseni. Jokaisessa juoksemassani vuorikisassa ensimmäinen nousu on ollut shokki pohkeille ja säären lihaksille. Niin tälläkin kertaa ja vasemman jalan etummainen säärilihas tuntui vetävän sen verran hapoille, että välillä jalkateräkin oli puuduksissa. Kesti noin 10 km saada homma käyntiin ja siitä eteenpäin juoksu oli jopa nautinnollista.

kartta ja profiili3

Ensimmäinen huoltopiste oli 18 km kohdalla Semnozin huipulla. Sain Kain huollossa kiinni ja nopean varikkotaktiikan turvin pääsin lähtemään pienellä etumatkalla. Rullailin ensimmäisessä alamäessä vauhdikkaasti ohitellen useita juoksijoita, mutta mäen loppuvaiheilla vedimme isolla porukalla huonosti merkityn risteyksen pitkäksi ja gps-jäljen perusteella ylimääräistä aikaa harharetkeen kului neljä minuuttia. Kai pääsi hetkeksi edelle, mutta menin uudelleen ohi seuraavalla kilometrillä.

Olin henkisesti valmistautunut, että toinen nousu on jyrkästä kulmasta johtuen itselleni vaikea ja yllätyin, kun se sujuikin helposti. Matka toiseen huoltoon kisan puolivälin kohdille meni viidessä tunnissa ja tunne etenemisestä oli koko ajan vahva. Toisella puoliskolla on selvästi isompia mäkiä, joten laskin mielessäni, että 11 tuntia on mahdollista alittaa, jos kaikki menee hyvin. Huollossa vaihdoin pullot, nappasin pari geeliä reppuun ja join kaksi mukillista kokista. Stoppi oli jälleen nopea ja mies täynnä virtaa.

Vaikka seuraava nousu sujuikin vielä hyvin, oli kroppa siirtymässä enemmän rasvoille ja syketasot laskivat. Join järjestäjän vesipisteeltä pullollisen vettä ja hetken päästä meno alkoi sakata. Aloin jäädä letkasta ja yhtäkkiä olo oli todella heikko. Laattasin juomani vedet ja sen jälkeen vatsakin alkoi taas toimia paremmin. Sain vedettyä geelin ilman ongelmia ja Northforcen Extreme-urheilujuoma piti hyvin suolatasapainon kunnossa. Reitin korkeimmalla kohdalla oli mukavasti kannustusta ja maisemat todella hienoja.

juoksukuva

Kuvat: Birgitta Phan (vasen) ja Anthony Gottiniaux

Kolmas isompi huolto oli noin 15 km ennen maalia ja siellä kuulin Eetun menneen juuri ja olleen heikossa hapessa. Ajattelin, että saisin vielä punavuorelaistuneen heinolalaisen sauvakävelijän kiinni, mutta omakaan jalka ei enää ihan alkukisan veroisesti noussut ja ohitus jäi haaveeksi. Vilkuilin kelloa ja totesin 10:45 olevan vielä haarukassa, jos juoksen lopun hyvin. Laskettelin viimeistä alamäkeä reippaasti, kunnes lopulta kompastuin kivikossa, mistä seurasi vauhdikas ilmalento ja epämiellyttävä alastulo kivien sekaan. Hetken keräilyn jälkeen pääsin liikkeelle ja päätin juosta vain maaliin, olisi aika mikä tahansa. 1,5 km ennen maalia ohitin Ruotsin naisen Mimi Kotkan ja vielä maalisuoralla pääsin mittaamaan loppukirivoimaa tanskalaista Christian Gron Norfeltia vastaan. Sanomattakin lienee selvää, että voitin sen taistelun. 10:45 alitus jäi lopulta 12 sekunnin päähän ja eroa Eetuun jäi vajaa viisi minuuttia. Maalista sitten Nissan Micran kokoisella vuokra-autolla seitsemänpäällä hotellille ja suihkuun.

Kisasta jäi positiivinen fiilis ja kevään vaikeuksien jälkeen tuntui erittäin hyvältä tehdä onnistunut juoksu tärkeimmässä mahdollisessa paikassa. Kilpailun taso oli kova, mutta niin oli myös suomalaisten. Moni on ottanut todella kovia harppauksia kuluneen vuoden aikana ja ero maailman kärkeen supistuu. Iso kiitos pitää antaa myös huollolle, joka teki loistavaa työtä. Päivä oli pitkä myös sillä saralla, eikä duuni varmasti ollut juuri juoksemista helpompaa. Kiitos Birgitta, Sari, Katri, Minja ja Marie!

Kilpailu poikkesi vähän aiemmista vuorijuoksuista nimenomaan huoltotiimin takia. Kaikilla kolmella pisteellä odotti valmiiksi täytetyt pullot, otsalampun pystyi jättämään ensimmäiseen huoltoon ja sauvat, aurinkolasit ja lippiksen sai otettua kesken matkan. Kaikki tarvittava kulki mukavasti Salomonin 110 g painavassa Sense Ultra -liivissä.

IMG_1521

Lauantai-ilta vietettiin palkintojenjaossa ja päättäjäisissä, missä koettiin ehkä kisajärjestelyiden suurin pohjakosketus. 7500 kcal päivän aikana kuluttaneena olisi ollut kiva syödä muutakin kuin cocktail-paloja, mutta jostain syystä ohjelmassa ollutta illallista ei vaan ollut. Koko päivä meni ilman lämmintä ruokaa, joten sunnuntaina aamupalalla kului croissant jos toinenkin. Tankkauksesta ja kisan aikaisesta energiahuollosta ajattelin kirjoittaa myöhemmin oman blogitekstin, joten ei siitä tässä enempää.

Sunnuntaipäivä kului mukavasti joukkueen kanssa pihalla piknikin merkeissä. Keli oli lämmin auringon paistaessa, joten mikäpä sen parempaa kuin syödä juustoa ja juoda valkoviiniä hyvässä porukassa kisan tapahtumia kerraten. Harvoin on kisan jälkeinen päivä ollut niin mukava kuin sunnuntai. Reissu toimi itsessään muutenkin hyvänä motivaation lisääjänä ja entistä enemmän odottaa, että pääsee taas treenaamaan kohti seuraavia tavoitteita. Eihän tässä ole UTMB:n lähtöönkään enää kuin 87 päivää.